Sanoja rakkaudesta.

Unia lääkäreistä ja psykoterapeuteista, jotka halusivat kaikki vuorollaan sörkkiä minua... Mutta jossain siellä oli ihminen, joka välitti. Ihminen, joka halusi auttaa minua. Ihminen, joka halusi ottaa riskin rakastaakseen.
Rakkaus... En tiedä vieläkään kunnolla mitä se tarkoittaa. Osaan tuntea tuskaa, ikävää ja surua ihmisten puolesta, mutta en usko senkään olevan rakkautta. Tiedän, että äiti yrittää korvata minulle sen kun ei pienenä rakastanut minua tai osoittanut sitä oikealla tavalla. Mutta nyt on liian myöhäistä. Olen immuuni äidin rakkaudelle. Olen tunteeton tuota ihmistä kohtaa, joka on pilannut elämäni ja muuttanut minut tällaiseksi. Äidn kosketus oksettaa minua. En siedä häntä. Hän jätti minut vaille.
Silti etsin sitä mitä jäin vaille. Välitystä, ymmärrystä, kättä silittämään hiuksiani ja pyykimään kyyneleeni. Se on kaikki illuusiota, harhaa. Menetettyä. Kukapa haluaisi huolehtia rikkinäisestä ihmisestä, kantaa häntä?

-foxheart

Aamu.

Päivä alkoi lupaavasti, vaikka ulkona onkin masentavan harmaata. Kumpa tätä päivää ei tarvitsisi viettää kotona. Koti ahdistaa, seinät kaatuvat päälle. Vaikka täällä ei edes olisi ketään, olisi paikka minulle sietämätön. Muistot vainoavat.

Siksi en olekaan ollut kotona kolmeen viikkoon. Heti kun astun ovesta sisään, muutun joksikin muuksi. En enää ole itseni. Olen joku muu. Huonolla tavalla.

Olin turviksessa, mutta äiti ja Riivaaja saivat kaikki vakuutettua siitä ettei meillä olisi mitään ongelmaa ja minut laitettiin kotiin. Epämiellyttävyyttä lisäsi se, että minulle oli sanottu etten joutuisi tänne vasten tahtoani. Minut petettiin. 

Äiti haluaa lakaista kaiken maton alle ja luulee että unohdan. Minä en unohda. Enkä anna anteeksi, sitä miten minut rikottiin yli kymmenen vuotta sitten. Olen edelleen rikki. Jälkeenpäin palasia on vaikea liimata enää kokoon. Pelkään etten parannu. 

Olen yksin. Turtunut teennäiseen rakkauteen jota minulle tarjotaan. En rakasta äitiä. 

Minua ei auteta, koska meillä ei ole fyysistä väkivaltaa. Minua ei auteta vaikka sisimmässäni minä kiljun! Se on epäreilua.

-foxheart<3

Alku.

Blogi... Se tuntui hyvältä tehdä. Oma henkilökohtainen paikka jossa voi purkaa vitutusta. En odota lukijoita, en tarvitse lukijoita, jotta voin purkaa tunteinani tänne. Olen silti ilonen jos joku lukee ja oppii tästä jotain.
Varoitan. Tämä on pandoran lippaani, tänne tulee kaikki se mikä on liian karua tai muuten vain laadutonta  ääneen sanottavaksi. Älkää valittako, että tekstit ärsyttää, silloin voitte poistua sivulta. Kirjoitan tänne, koska en halua satuttaa ja ärsyttää minulle tärkeitä ihmisiä.
En kaavaillut tästä päiväkirjamaista, koska teitä tuskin kiinnostaa päivieni kulku, ne ovat kaikki samanlaisia. Kirjotin kuitenkin perusjuttuja elämästäni, jotta saisitte kiinni tästä tilanteesta. Joudun kirjottamaan peitenimillä koska pelko kiinnijäämisestä on suuri. En halua että äiti ja Riivaaja oppivat tuntemaan minut. Silloin mieleni sortuisi.
Kirjoitan tänne vähintään kerran viikossa kuulumisia ja fiiliksiä ja olkoon se päivä vaikka lauantai. Kirjoittelen varmaan useamminkin ainakin aluksi mutta pitää olla joku deadline jotta paikka pysyy pystyssä. Päivissäni vaihtelevat kaikki harmaan sävyt, värikkäitä päiviä on harvoin.
Minulla ei ole todettu mitään mielenvikaa, joka on kummallista, koska mielessäni liikkuu paljon kaikenlaista. Olen ailahtelevainen, kaikki riippuu päivästä ja sen fiiliksistä. Taidan olla sairas.
-foxheart <3