Ollako vai eikö olla?

Olen miettinyt aika paljon viimeaikoina. Kuolemaa siis. Normaalia enemmän. Vaihtoehtona. Käytännössä. Listakin on, eri tekotavoista, joista pohdin itselleni sopivaa kuin leikitellen.
Vaikka enhän minä... Vai pitäisikö sittenkin olla itsekäs ja repäistä?
Haluaisin kuollakseni tietää, kiinnostaisiko edes ketään. Mitä sitten? Mutta sitähän minä en enää olisi näkemässä.
Olen pimittänyt vuosikausia omat tunteeni ja tullut siihen tulokseen etten ole ainoa. En tunne ihmisiä, jotka ovat tärkeimpiäni. Kuolemassa on se hyvä puoli, ettei se jätä ketään kylmäksi. Ikinä.

Synkkiä mietiskelyjäni säesti hyvin riipaiseva yksinäisyys, ahdistus, sekä Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Sellainen mieltä tasaavava viikko luonnon keskellä.

-foxheart

Minua väsyttää niin...

Lähden viikoksi maalle, luonnon keskelle selvittämään ajatuksia. Yksin. Kauas kaupungista. Väsyttävistä ja ärsyttävistä ihmissuhteista, jotka imevät minut kuiviin. En tosiaankaan jaksa enää tätä.
Haluaisin että joku kuulisi. Kuulisi näkymättömät kuiskaukset pimeässä. Katsoisi syvemmälle. Katsoisi sitä rikkinäistä lasta, joka sielussani huutaa.
Mutta ketä kiinnostaa? Onko ihmistä, joka osaa antaa minulle oikeat sanat? Tuskin. Tuskin on.

Minua väsyttää niin... Kaikki tämä. Se, että avaan silmäni joka aamu uuteen päivään ja vedän keuhkoihini kylmän raukeaa aamuilmaa. Niin vaivalloista herätä. Ja nähdä todellisuus. Kylmyys.

Olen vielä nuori, mutta mieleni kärsii tässä maailmassa. Se on virttynyt ja vanha. Kaipaan kuoleman rauhaa. Hiljaisuutta, joka sulkee silmät iäksi.

-foxheart

Minä syön sinut.

Mennyt on mennyttä ja tuleva tulevaisuutta. Ja minä olen jumissa niiden välissä. En voi siirtyä eteenpäin elämässäni, sillä menneisyyden kahleet kuristavat kurkkuani. Ne määrittävät rajat. Muotin reunat. En osaa itkeä, enkä naura. Mutta kiljua minä haluaisin. Niin että vuoret järkkyisivät ja meret kuohuisivat.
Olen valmis lähtöön. Sillä en minä osaa rakastaa. En voi koskea, sillä kaiken mihin olen koskenut, minä tuhoan. Ja sattuu. Sattuu niin paljon!
Kuoleman tyhjyys on parempi kuin tämä. Ei kipua, ei mitään.
Älä koske! Mene pois, sillä minä olen se mullistus, joka tuhoaa sielusi!
Minä syön sinut.

-foxheart

Takaisin lähtöruutuun.

Miksi? Miksi! Miksi näin kävi? 

Olen kohdannut lisää ongelmia, jotka eivät noudata kovin pientä mittakaavaa. En tiedä miten jatkaa. Enkä tiennyt, että vajoaisin näin pian. Takaisin sinne pohjalle. 

Haluan oksentaa kaiken syyllisyyden ulos! Miten annoin tämän tapahtua. En voi edes kirjoittaa siitä suoraan, enkä kertoa kenellekään, anteeksi. Minähän vannoin itselleni jo vuosia sitten, että kuolisin mielummin. Ei näin. Ja en voi sanoa. En saa. En pysty. Häpeän liikaa. Itseäni. Enemmän kuin koskaan. Miksi minä?

Olen palannut takaisin lähtöruutuun. Ihoni ei kestä enää kosketusta. Palannut takaisin aikaan, jolloin olin se tyttö, joka ei itkenyt. En minä itke. En enää osaa. Senkin taidon menetin. Sisällä on vain viha. Ja kauna.

En voi enää ikinä antaa itselleni uutta mahdollisuutta. Haluan lähteä pian. Mutta vain siksi etten pääse läpi. Etten kestä tätä. Tämä on liikaa. Aivan liikaa. 

Haluan purjehtia. Kauas pois, aamunkoittoon. Jättää kaikki taakseni, unohtaa. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta en pysty. 

-foxheart

Pelkuri.

Pilvet ja taivaankansi. Ennen kuvittelin, että vain ne rajoittavan maailmamme Jumalan valtakunnasta ja tuonpuoleisesta. Typerä pikkuminä.
Mutta siellä voin unohtaa. Itseni. Hukun pilvenhattaroihin hautautuen taivaan sineen. Enkä ikinä halua palata ja kohdata elämääni. Pelkuri.
Kesä parantaa. Ulkoilma. Sitä on niin paljon helpompi hengittää, kun hapenpuutteista elämääni.
Unohdus, ei, pikemminkin peittäminen. Asioiden lakaisu maton alle. Siellä ne ovat. Ongelmat. Ja ne syövät minua sisältä. Mutta tämän hetken saan olla olematta kukaan. Ilman historiaa, taustaa, leimaavaa tekijää. Ei mitään. Ilman elämää. Ja se tuntuu hyvältä.

-foxheart