Pettymys.

Olen sairaalassa. Valkoinen huone on täynnä tuttujani, mutta en näe tärkeimpiäni. Kaikilla on säälivä ilme kasvoillaan. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta en pysty hengittämään kunnolla, enkä tunne kehoani. Yskin ja lakanat tahrautuvat verestä. Ihmiset häädetään huoneesta ja olen hetken yksin.

 Lääkäri tulee kertomaan minulle, että keuhkoni ovat murskaantuneet, koska olen ilmeisesti pudonnut tai tönäisty kerrostalon toisesta kerroksesta. Hän kertoo myös selkärankani olevan murtunut puukotuksen jäljiltä. 

Joudun kahteen leikkaukseen. Toinen tehdään selkään ja toinen keuhkoihin kurkun kautta. Äänihuuleni täytyy poistaa toimeenpiteen takia. En enää ikinä pysty laulamaan tai puhumaan. Leikkauksista selviytyminen on epätodennäköistä.

Minulle ilmoitetaan, että äiti tulee katsomaan minua ennen leikkauksia ja hän on todennäköisesti viimeinen ihminen jonka näkisin. Elehdin raivon kyyneleet silmissäni, etten halua tavata äitiä.  Minua ei kuunnella vaan äiti talutetaan huoneeseen. Kuvotus kulkee murtuneen selkärankani läpi ja oksennan verta lattialle. En halua äitiä!

Haluan sanoa oikealle perheelleni kuinka tärkeitä he ovat ja että olen heistä ylpeä. Haluan kertoa rakkaimmilleni, että heidän pitää jatkaa minun jälkeeni... 

Olen valmis ja annan merkin lääkärille. Minulle annetaan tipassa huumetta ja kurkkuuni tungetaan mahaletku. Lääke alkaa vaikuttaa ja vaivun tietynlaiseen horrokseen. Minulle tehdään vatsahuuhtelu samalla kun kirurgit aloittavat. Kaikki on sumeaa. Pystyn tuntemaan ainoastaan tukehduttavan tunteen kurkussani, kun kaikki syömäni tulee ulos letkun kautta. 

En jaksa enää välittää. Luovutan. Ruumiilla ei ole väliä. Jumala päättäköön. 

Jumala päättää... Ja hetken kuluttua herään hikisenä ja kyyneleisenä auringonpaisteeseen kasvoillani. Olen pettynyt.

-foxheart

Bored.

"Bored of being bored, because being bored is boring."


Tyhjyyttä. Sisällöttämyyttä. Tylsyyttä. Tympäisee! Milloin tämä tällaiseksi muuttui?
Hoidan pakollise kuvioni kuten koulun ja harrastukset, mutta siihen se sitten jääkin.
Kaikki muu aika menee haaveiluun. Haaveiluun paremmasta elämästä. Paremmasta kropasta. Kauniimmista kasvoista. Laihemmista reisistä... Olen paskiainen, kun en nauti siitä, mitä minulla on mutta niin se ihmisluonne toimii. Ahneesti.

Päätin tehdä listan siitä, mitä minun pitäisi tehdä, vaikka tiedän että yksikään itselleni antamista neuvoista ei tule ikinä toimimaan.
Minun pitäisi:
- Pitää parempaa kuria itselleni ja nälälleni, jotta pääsisiin painoon ja kokoon, jossa minusta olisi hyvä  olla.
- Lopettaa viiltely.
- Viettää aikaa rakkaiden ystävieni kanssa.
- Panostaa koulunkäyntiin.
- Unohtaa mennyt ja antaa anteeksi.
- Hyväksyä epätäydellisyyteni.
- Mennä ulos.
- Opetella nauttimaan elämästä!

Mutta kun mikään noista ei toimi. Vihaan tätä. Itseäni. Ja maailmaa.

-foxheart

Ethän päästä irti.

Olen käsissäsi. Olen veltto, kuin kuollut, mutta silti jokun ihmeen kaupalla hengissä. Kärsin. En jaksa tehdä vastarintaa elämälle. Mutta en voi sanoa toivottavani sitä tervetulleeksi. Se puskee läpi. Enkä pysty kuolemaan. En, vaikka haluaisin. 

Pienet onnen hetket huihtuvat ja huuhtoutuvat pois kuoreltani jättäen sen puhtaan koskemattomaksi, kuin mitään onnea ei olisi koskaan ollutkaan. Niin se vain menee. Jokaisena hyvänä hetkenä ajattelee seuraavaa hetkeä, kun sen pienen onnenmurusen menettää. Ystävät tuntuvat lipuneen jonnekin kauas, vaikka näen heidät vierelläni. Se olen minä, joka olen keijunut jonnekin kaukaisuuteen. Minä yksin olen syypää tähän kylmyyteen ja sydämeni huutoon.

Olen kaukana, poissa. Paikassa, jossa sinäkään et enää pysty kuulemaan hiljaisina yön tunteina kuiskattuja rukouksiani. Yksin kirjaimieni kanssa. Yksin tuskani kanssa. Yksin itseni kanssa. Ja sitä minä en kestä.

Ethän päästä irti?! Lupaa. Älä ikinä päästä, irti! Haluan olla kanssasi, vaikka olenkin sinusta vielä kaukana. Lupaa minulle, niin olen sinulle uskollinen siihen päivään asti kunnes pilvet satavat maahan. Koko sydämestäni.

-foxheart

En pelännyt.

Näin unta. Taas. Minua jahdattiin ja lopuksi eräs keski-ikäinen nainen tappoi minut.
Se tapahtui rappukäytävässä, toisessa kerroksessa, pienen ikkunan edessä. Ikkuna oli auki ja lämmin tuuli puhalsi siitä sisään. Oli kesä. Pyysin aikaa, koska halusin vielä hetken katsoa kuumuutta hohkaavia katuja ennenkuin kuolisin. Tunsin tikarin terän selässäni. Hän tekisi sen. Kyyneleet virtasivat poskillani. Olin surullinen, mutta samalla onnellinen. Pääsisin pois. En pelännyt. Ahdistus oli hellittänyt kyntensä sydämeltäni. Olin valmis. Ja hän teki sen.
Se oli ihanaa. Kipu. Loppu. Ja sitten valkeus. Rauha.

-foxheart

Uusi leiska.

Muutin ulkoasun hieman kuvaavammaksi, kun löysin sopivan taustakuvan. Toivottavasti kelpaa.

-foxheart

Rikos ja rangaistus.

Otsikko kertoo. Olin eilen teatterissa. Dostojevskin kuuluisa teos siirrettynä Helsingin Kallioon oli raskasta katseltavaa. En ole lukenut romaania, mutta teatterinäytös oli hyvin loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka jäi pyörimään päässä... Jäin miettimään erityisesti joidenkin näyttelijöiden aidon tuntuisia suorituksia. Kuinka paljon pystyy näytellä tuntematta roolihahmojen tunteita itse? Kivuliaat kohtaukset tuntuivat lähes piikkinä rinnassani. Ne iskivät syvälle, kaikkien kuorieni alle siihen kirkuvaan olentoon, joka minusta on vuosien aikana tullut.
Rooleja. Todentuntuisia, mutta silti rooleja. Vai tunsivatko näyttelijät jotakin itsekin...? Melkein häpeän sortumistani ajattelemaan, että roolin takana voisi olla aitojakin tunteita. Silmät. Niistä näkee tunteen. Silmiä ei voi piilottaa. Ja juuri noissa tietyissä näyttelijöissä näin tunteen. Samaistumisen hahmoon. Vaatii paljon, että ottaa hahmon tunteet omikseen. Niistä luopuminen onkin sitten toinen juttu. Sen tiedän.

                                                                                                   ©Elena Kalis

-foxheart

Menetetty.

Minä halusin seikkailun. Purjehdin maapallon toisella puolella, katselin kun kyyneleeni muuttuivat helmiksi, kuolin ja heräsin, monta kertaa. Maailmani oli täynnä ihmeitä, värejä, kukkaisia niittyjä. Loin itselleni turvapaikan, jonne kukaan ei pääsisi. Eikä päässytkään...
Loppujen lopuksi se olin minä, joka murskasin omat luomukseni. Tajusin, että olin kuvitellut kaiken ja kaikki se mihin uskoin, oli valhetta. En enää kuvitellut. Pilvilinnat muuttuivat raunioiksi ja hautautuivat autiomaan hiekkaan. Meret ja järvet kuivuivat. Siipeni kuihtuivat maailmani mukana ja putosivat pois. Enkä minä päässyt ulos.
Jumissa, murskattuna, omien muurieni vankina minä huudan. Olen menettänyt kaiken. Paratiisista on tullut karu erämaa. Ja niin on sydämestänikin.

-foxheart

Elämä on yliarvostettua.

Aion vähentää syömisiäni, vaikka epäilen epäonnistuvani. En pysty pitämään kuria itselleni. Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Mitä väliä on tällä päivällä, tai huomisella, jos en saa takaisin sitä mitä olen menettänyt!? Unessa kaikki korjattiin. Mutta tunne on vielä pahempi, kun tietää mitä on menettänyt.
Milloin aikani koittaa? Milloin tämä piina loppuu... Odotan. En aio tehdä sitä itse. Se tulee, kun tulee. Ennen pitkää minun on kuoltava tähän tunteeseen! Vaihtoehtoja ei ole. En halua elää elämääni jos se on aina tätä. Ja asiathan eivät tunnetusti muutu. Ainakaan minun kohdallani...
Elämä on yliarvostettua.
Haluan lopettaa, mutta siltikään en uskalla.
Haluan lopettaa syömisen, mutta en pysty vastustamaan kiusausta.
Haluan itkeä, mutta kyyneleet eivät enää riitä.
Haluan nauraa, mutta en enää osaa.
Haluan, että joku silittää hiuksiani, mutta voin pahoin äitini kosketuksesta.
Haluan rukoilla, mutta Jumala ei kuule minua.
Haluan viiltää, mutta veitsi ei pysy kädessä.
Haluan rakastaa, mutta sydämeni tilalla on vain suuri, kammottava reikä... En ole mitään!

                                                                                           © Hugo Simberg


-foxheart

Unta vain.

Näin unta, että olin taas lapsi. Minut huomattiin. Tunnettiin. Minua autettiin. Minusta välitettiin. Haavani mitätöitiin ja kaikki oli hyvin. Olin onnellinen, rakastettu. Sain hetken aikaa tuntea ja kokea, millaista on olla pikku prinsessa.
Herätessäni haavekuva särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Se oli valhetta. Prinsessa oli kadonnut, juossut muualle leikkimään ja minä olin yksin tuskani, valtavan tuskani kanssa. Annettu ja otettu. Menetin jotain, mitä en uskonut voivani menettää, jotain mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Enkä saa sitä takaisin. Tätä haavaa ei mikään teko voi enää parantaa. Se muuttaa koko loppuelämäni.

                                                                                         © Matt Caplin


-foxheart

Korppikotka.

Psykolla taas. En halua enää mennä sinne. Olen käynyt n. 5 kertaa ja jokainen kerta on entistä kauheampi. Korppikotka. Siksi minä sitä kutsun. Ihnoan sitä.
Pyysin, että saisin vaihtaa, mutta ei onnistunut. Loppujen lopuksi en usko että vaihtaminen olisi auttanut, sillä kaikki muutkin psykot siellä ovat harmaantuneita vanhoja tanttoja. Luulevat olevansa luotettavia, mukavia henkilöitä, joille nuoret tykkäävät purkaa surujaan.
Tiedän että olen ilkeä, vaikka se tekee parhaansa ja yrittää olla mukava. Silti inhoan sitä. Se on kaikista viimeisin ihminen jonka kanssa haluaisin jakaa mitään elämästäni. Joudun käymään siellä kerran viikossa kesään asti. Keltaiset verhot, keltaisia tauluja, mannapuuron värinen sohva ja toimistotilan ummehtunut ilma. Ajatuskin yrjöttää. En halua!

-foxheart

Breathe me.

Olin tänään ulkona. Siellä ei ollut mitään, vain tyhjyyttä. Ja kylmyys.Kuin joku kietoisi ketjuja rintakehäni ympärille. En jaksaisi hengittää.

Sisäminäni kirkuu. Se on painautunut sykkyrälle muuria vasten ja yrittää kuulla ulkomaailman ääniä, jotta voisi kokea edes osan siitä elämästä, joka sille olisi kuulunut. Elämästä, joka sen olisi pitänyt kokea ja elää. Ulos ei pääse. Tie on tukittu. Kyyneleet virtaavat kuihtuneen olennon kasvoilla. Se haluaa kuolla, sillä tämä elämä ei ole elämisen arvoista.
 
© Marco Guerra










"Help, I have done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And, the worst part is there's no-one else to blame

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me

Ouch I have lost myself again
Lost myself and I am nowhere to be found,
Yeah I think that I might break
I've lost myself again and I feel unsafe

Be my friend
Hold me, wrap me up
Unfold me
I am small
I'm needy
Warm me up
And breathe me"


Sia



-foxheart

Erämaassa.

Kulissit. Niistä on tullut liian tärkeitä. Ne erottavat minut maailmasta, mutta erottavat myös maailman minusta. Kulissien takana olen turvassa, kotona. Yksin, piikittömänä.
Kulissini romahtivat. Pienen hetken ajan olin turvaton, alaston. Korjasin heti tilanteen, mutta nähtyä ei saa näkemättömäksi, koettua kokemattomaksi eikä kuultua kuulemattomaksi. Älkää tulko lähemmäksi, olen vaarallinen! En halua! Pysykää poissa! Haluan itse valita ihmiset elämässäni! Minä päätän, ketkä saavat tuntea minut! Et sinä, eikä hän... Älkää tulko, menkää pois!

Pelkään pienen maailmani puolesta, pelkään kuollakseni! Maailmani on erämaa, jossa vain tyjhyys kaikuu, mutta siellä jossakin olen minä. Ja minua te ette saa tuntea. Menkää siis pois... Kääntykää, älkää palatko. Teitä en sinne halua, teitä en toivota tervetulleiksi. Minä valitsen, ketkä päästän portista. Älkää yrittäkö väkisin sisään! Jos tunkeudutte, olen teidän, mutta en enää itseni. Silloin kuulun teille, mutta kyyneleet poskillani minä taistelen teistä eroon ikuisesti, kunnes te minut päästätte.

En anna anteeksi ikinä... En riivaajalle, korppikotkalle tai kenellekkään, joka haavoilleni visvaa sylkee! En kenellekään, kuka väkivalloin muurini murtaa...
Ja silti olen yksin pimeässä yksinäisyyteni kanssa mieli murtuneena toivoen että joku vielä päätäni silittäisi ja kyyneleeni pyyhkisi. Mutta miten se voisi olla mahdollista, kun te ette näe minua!?

-foxheart