Landslide.

-foxheart

Ain't lost, just wondering.

En voi uskoa kuinka nopeasti aika menee.
Tämä elämä. Se mitä meidän kaikkien pitäisi elää.
Oikea elämä, jossa eletään lähellä toinen toista. Elämä yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa.
Ketään ei jätetä. Kaikki ovat tässä, nyt, läsnä.
Yli puolet kesästä on ohi. Yli puolet koettu.
Muutama viikko enää ja palaan vanhaan elämääni. Johonkin, mitä en enää tunnista omakseni.
Mutta mitään en kadu.
Kaikki oli täydellistä.
Kaikki on täydellistä.
On ollut vaikeaa. On selvitty.
On itketty. Ja silitetty arvet taas piiloon.
On naurettu. Ja naurettu lisää.
On nojattu toisiin. Ja pysytty pystyssä.
On ahdistuttu kaikesta tyhjyydestä.
Ja eletty täysillä.
Kun vain pysähtyy tarpeeksi usein nauttimaan kaikesta, ei ole mitään menetettävää. Vaikka en saa mennyttä takaisin, en ole menettänyt mitään.
Kaikki on vielä täällä. Kaikki mitä rakastan on tässä maailmassa.

Uuteen nousuun.

-foxheart

Leiridarra.

Vituttaa.
Onneksi elämä on oikeasti ihan kivaa.
Nyt on vain pahemman sortin leiridarra.

-foxheart

All you need is love!

Kun olen ihmisten kanssa, jotka näkevät minut, olen haavoittuvaisimmillani.
Ihmiset, joihin luotan ovat elämäni tukipylväät. Ja kun he kääntävät katseensa pois, kohtaan pelkoni.
Se on vain painetta. Pelkoa. Elämää.
Muttei silti yhtään helpompaa.
Ihmiset jotka näkevät kuoren läpi tulevat lähelle kun näkevät jotain kaunista. Ja kaikkoontuvat kun tietävät ettei tämä ole aitoa.
Pelkoni on konkreettinen. Ja silti ilmassa. Se kiristää hampaansa ympärilleni.
Pelkään hylätyksi tulemista. Enemmän kuin mitään muuta.
Huutoa tyhjään.
Tietoa, ettei minun rakkauteni tätä maailmaa kohtaan olekaan minkään arvoista. Ettei se merkitse.
Ainakin tiedän, että tämä on aitoa. Olen kerrankin jotain. Sillä elän suoraan ulospäin. Elämäni muuttuu ajatuksista teoiksi. En ole enää jatkuvasti pääni vanki.
Kesä loppuu liian pian. En halua menettää tätä elämää.
Mutta olisiko sitä, jos se olisi ikuista?
Elämä kantaa. Yläkerran tyyppi kantaa.
Hänelle voin aina itkeä.

All you need is love!

-foxheart

Onnellinen.

Rakastan elämää.
Muistoja joita se antaa.
Kokemuksia, joilla se kasvattaa.
Ihmisiä, joita se jättää jälkeensä.

On vaikeaa olla haavoittuvainen muiden edessä.
Mutta olen onnellinen että tein sen.

-foxheart

Epäorpolapsi.

Etäisyys.

Se on tuttu käsitys meille.

Äidille ja minulle. Kahdelle ihmiselle jotka eivät koskaan oppineet tuntemaan käsitettä me.

Sanon häntä äidiksi mielessäni. Mutta sydämessäni on vain tyhjää sillä paikalla, joka hänen olisi pitänyt ottaa. 

Koko ihminen on pelkkää peittelyä. Häpeää. Asioiden piilottelua. 

Päältä niin siloiteltua. Kuorrutettu ihminen. Jossa ei ole mitään tarttumapintaa.

Ja siltikin pinnan alla on niin paljon.

Sotkua. Niin paljon on jäänyt kesken.

En tunne sitä keskinäistä rakkautta, jota kaikissa tarinoissa korostetaan. Raamatussakin. 

Meillä ei ole mitään pyhää. 

Meillä ei ole sitä mitä muilla on. Yhteyttä.

Sillä mitään ei kasvanut.

Meille ei kasvanut mitään.

Minä kuitenkin kasvoin. Kieroutuneena. Ymmärtämättä mitä puuttui.

Ilman suojelevia käsiä ympärilläni. Ilman yhteyttä, jonka varassa lapset elävät ensimmäiset vuotensa. 

Sisäisesti minä kuolin. Enkä vain kerran.

Vain yksi katse voi kertoa, kuinka paljon toista voi rakastaa. En ole koskaan saanut sitä katsetta.

Mutta silti pohdin. 

Oliko kuitenkin rakkaus siellä? Jossain. Piilossa. Niinkuin kaikki muukin.

Äiti ei päästänyt minusta irti. Koskaan.

Hän taisteli minusta. Ja olisi pitänyt itsellään kokonaan.

En pysty ymmärtämään, miksei hän pystynyt antamaan minulle sitä rakkautta jota tarvitsin. Oliko kyseessä itsekkyys? Ihminen joka imee toisen kuiviin antamatta mitään takaisin.

Vai oliko vika minussa. Oliko kaikki sittenkin vain kuvitelmaa?

Haavat ovat ainakin todellisia. Ne kirvelevät.

Asiat ovat olleet huonomminkin. 

Nyt olen luopunut vihasta.

Haluaisin vain ymmärtää. 

Miksi minusta tuli tällainen.

Orpo epäorpolapsi.

 

-foxheart