Katsoa saa, mutta ei koskea.

En osaa enää ollenkaan ajatella rakentavasti.
En osaa käsitellä tätä kaikkea! Kuka minä olen neuvomaan muita, jos en edes itse kykene noudattamaan elämänfilosofiaani?
Kuka minä olen sanomaan miten elämä toimii? Minä, joka en ole elänyt!
Sanon, mutta en ymmärrä.
Katson, mutta en näe.
Miksi yritän kokea kaiken täysillä, jos sekin päättyy vain toteamukseen elämäni totaalisesta tyhjyydestä?
Kaikki on jossain kaukana lasin takana. Katsoa saa, mutta ei koskea, niinkö?
Tai sitten olen vain itse lasin takana.
Koska en uskalla olla lähellä.
Minä häpeän itseäni. Enkä ole koskaan ennen myöntänyt sitä kenellekään, mutta näin se nyt vain on. Tuntuu vain liian nololta olla sitä mitä on. Ja todeta, ettei ehkä olekaan niin kaunis ja viisas, kuin haluaisi olla.
Ei muiden silmissä, omissa silmissä! Haluan olla kaunis omissa silmissäni! Että voisin edes joskus todeta, että näin on hyvä ja että tämä riittää. Tämä on se, mitä minulla on, se kuka olen. Enkä pysty olemaan yhtään enempää vaikka kuinka haluaisin.
On olemukseni ydin sitten kuinka pieni tahansa, haluan olla tässä läsnä sormenpäitä ja varpaitani myöten! Näyttää sen vähän, mitä minulla on.
Olla pieni, mutta iso. Henkisesti alaston.
Ilman ylimääräistä pakenemista ja itselle nöyristelyä. Ilman tunnetta siitä, kuinka muut ihmiset painavat. Piilossa ihmismassan alla. Kantamassa muita, mutta näyttelemässä ikuista sivuosaa omassa elämässä.
Sillä sitä en halua.

-foxheart

Silmiin katsomisen taito.

Miksi läsnäolon pitää aina olla jossain erillisessä laatikossa?
Haluan olla läsnä tässä ja nyt! En silloin kun ketään ei ole lähettyvillä, yön hiljaisina tunteina tai iltahämärässä.
Nyt. Heti!
En pysty katsomaan ihmisiä silmiin. En ainakaan kauaa.
Pidän silmien katsomisesta, mutta en halua katsoa heitä silmiin. En pysty kohtaamaan heitä täysillä.
En tässä. Vaan jostain kauempaa. Rauhassa, omien muurien takaa.
Ja sitten kun on pakko katsoa ja kohdata, en pysty. En suostu.
Katson ohi. Pois.
Tai vilkuilen ympäristöä, kuin jokin muu vetäisi huomioni pois. Kuin joku muu olisi kiinnostavampaa.
Kieltäydyn luovuttamasta energiaani. Suojaan jälleen liikaa.

Ja kaikkihan tietävät, ettei voi saada mitään, jos ei pysty antamaan mitään.

-foxheart

Lukijoille.

Hämmentää. Se, että joku lukee tätä blogia. Että joku saa tästä jotain irti!
Päätin siis omistaa yhden postauksen vain kiittääkseni teitä, rakkaat lukijat.
Kun aloitin blogin, aloitin sen täysin itsekkäistä tarkoitusperistä. Alunperin sen oli tarkoitus toimia muistutuksena siitä, kuinka pitkän matkan olen pohjalta edennyt. Etteivät asiat ole nin huonosti kun joskus.
Tästä on kuitenkin tullut minulle tärkeä tapa koota ajatuksiani ja jakaa niitä. Toivon, että niistä on apua ja lohtua vaikeisiin tilanteisiin muidenkin elämässä. Katsotaan mihin päädytään.
Hii, ootte tärkeitä!

-foxheart

Plan B.

Kysymys on elämäntavasta. Minun elämäntavastani.
Defensit, defensit, defensit.
Suojaan itseäni liikaa. Kaikelta. Ja myös siltä, mitä vastaan ei tarvitsisi suojautua. Kiven sisällä. Vieläkin.
Ja ajattelen, ajattelen, ajattelen liikaa. En pysty lopettamaan ja ajatukset ajavat minua nurkkaan.
Raksutusongelma. Se se on. Myöskin.
Olen välitilassa. Noussut suosta. Viimen pinnalla.
Jumala nosti, ystävät vetivät.
Nyt hengitän ja makaan suon reunalla ja mietin, miten elämä onnistuu kun ei pysty luottamaan. En ole masentunut. Joskus olen ihan onnellinenkin.
Mutta kommunikointi ihmisten kanssa on vaikeaa. Selvittäminen on vaikeaa. Ja elämään oppiminen.
En halua enää miettiä näitä asioita ja ongelmia 50-vuotiaana. Silloin elän. Ja siksi ongelmat pitää selvittää nyt. Pois alta.
Siksi tein toiminta suunnitelman.

1. Möllötys.
Opettelen tyhjentämään aivoni ja pystyn tietoisesti olla ajattelematta mitään. Silloin elän hetkessä ja pystyn nauttimaan tästä kaikesta mitääntekemättömyydestä. Haluan lopettaa elämän suorittamisen.
Pitää nauttia niistä näkymistä, mitä tällä vuorella on, eikä kiivetä heti seuraavalle. Sen takaa löytyy nimittäin seuraava entistä korkeampi vuori, enkä koskaan pääse huipulle. Loppujen lopuksi kaikki menee ohi, enkä ole ehtinyt elää. Vain kiivetä.
2. Itserakkaus.
Opettelen hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Alan arvostaa ja kunnioittaa itseäni, enkä enää määrittele itseäni sen mukaan, mitä muut tekevät ja sanovat. Kun olen sinut itseni kanssa, ei minun enää tarvitse piiloutua maailmalta.
Voin kohdata sen omana itsenäni. Ja ylpeänä siitä, mitä olen.
3. Aitous.
Päätän olla aito. Minun ei tarvitse muuttua toiseksi tilanteen mukaan. En häpeä tunteitani, sillä haluan tuntea elämän.
Näytän tunteeni avoimesti. Kohtaan ihmiset aidosti. Annan elämän kulkea lävitseni, enkä enää suojaa itseäni muilta. Tai itseltäni. Tunnen, elän ja näytän sen kaikille. Annan sydämeni maailmalle!
4. Anteeksianto.
Päästän irti vihasta ja kaunasta. Käännän vihamiehille toisenkin posken. En vastaa vihaan vihalla. Rakastan niitäkin, jotka haluavat satuttaa minua. Menen luotisateeseen ilman kilpeä, ilman minkäänlaista suojausta.
Otan riskin, että sattuu. Ja jos sattuu, itken. Ja nousen.
Otan vastuun tunteistani ja teoistani. Kaikesta.
Pyydän anteeksi ja annan anteeksi.
5. Luottamus.
Opettelen luottamaan. Luottamaan, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Ja uskomaan, että he puhuvat totta ja toimivat oikein. Hyväksyn vastoinkäymiset ilman että alan vajota.
Ymmärrän muita. En syytä heitä. Hyväksyn muut.
Luotan itseeni.
Luotan, että selviän.
6. Elämä.
Elän täysillä kokonaista elämää.
Otan mitä se antaa. Ja annan, mitä se vaatii.
Nauran, kun naurattaa. Itken kun itkettää. Raivoan, kun raivostuttaa.
Ja rakastan paljon. Niin paljon...
Ja luotan, että kaikki menee oikein.

Yhteiskuntavihaaja.

Vihaan tätä yhteiskuntaa.
Kaikki omilla pikku koneillansa nenä kiinni ruudussa vailla oikeaa ihmiskontaktia. Ei soiteta ja kysytä mitä kuuluu.
Sovitaan vaan, että tavataan. Tekstarilla. Siirretään tapaamista. Kahdesti.
Ja sitten ei nähdäkään. Ei ole aikaa nähdä, koska kaikki aika meni ylimääräiseen sähläämiseen.
Näin käy, kun luulemme, että meillä on tekniikan myötä kaikki aika maailmassa.
Ei ole.
Kaikki kuolevat.
Tällaiset hetket saavat minut ymmärtämään vanhempiani, kun he sanovat, että ennen kaikki oli paremmin. Ilman puhelinta. Pystyit vain kadota. Mutta kun lupasit jotain, se oli lupaus, ei sanahelinää.
Katoamme nytkin. Katoamme vain verkostoituneena. Sen pystyy huomata. Jos haluaa. Mutta fakta on se, ettei kukaan halua. Ketään ei kiinnostaan paskaakaan.
Ja niin me vajoamme.
Ja vajoamme yksin.
Sillä ketään ei kiinnosta.
Kukaan ei tunne meitä. Vain facebook-profiilimme.
Toisin, kuin ennen.

-foxheart

Ei millään tasolla.

Luottamattomuus tekee minusta karun. Olen aina ollut julma ihmisiä kohtaan, sillä haluan kysyä olenko todellakin niin arvoton, kuin he antavat ymmärtää. Kakkosvaihtoehto.
Se pahentaa asioita entisestään. En haluaisi olla niin kylmä. En halua enää kysyä, sillä tiedän että he eivät tee sitä tahallisesti. Minä vain kiinnitän huomioita asioihin, jotka vahvistavat luuloani siitä, ettei minusta välitetä.
Ihmiset eivät ole pahoja! Mutta kaikki toimivat kuitenkin itsekkäästi. Niin miten tuntuu hyvältä. Ja se on oikein. Rakkaus kumoaa itsekkyyden. Kaiken sen, mitä luonnollisesti olemme. Se on kaunista. Ja saa minut  kiinnittämään huomiota siihen kuinka rakkaudettomia ihmiset omassa elämässäni ovat. Eivät kokonaan. Vain minua kohtaan.
Minua ei ole helppo rakastaa. Ei millään tasolla.
Elämästäni puuttuu henkilökohtainen kontakti ihmisiin. Jokaisella on omat muurinsa. Emme näytä kaikkea. Luonnollisestikaan.
Mutta luonnotonta on se, miten valitsemme mitä puolia itsestämme näytämme.
Henkilökohtainen kontakti. Niin. En minä ole mitään näiden ihmisten elämässä. Ei ole mitään paikkaa tai tilaa, johon heidän elämässään mahtuisin. Ja joskus ihmettelen löytyykö sitä tilaa heidän sydämestäkään. He eivät soita tai kysy, minne mennään.
Eivät koskaan.
Niin kaukana. Mutta silti niin lähellä.
En voi sanoa "Minä tunnen sinut.", enkä "Olemme hyviä ystäviä." mutta en voi sanoa myöskään "En tunne sinua." tai "Olemme tuttavia.".
Mitä me olemme? Minä ja muut. Sattumalta kohdanneet, näkymättömästi kiinni toisissaan olevat, jotka eivät puhu. Ovat vain hiljaa, vaikka molemmilla olisi niin paljon sanottavaa.
Ja kun muut liukenevat pois sateen mukana, jään huutamaan siihen tyhjiöön, jossa heillä oli tapana olla.

-foxheart

110% tässä.

Vihaan tekosyitä.
Totuus ja valhe.
Et koskaan tiedä.
Miksi ihmiset valehtelevat? Miksi emme osaa puhua totta? Kuka on antanut meille tällaisen vallan toisiimme?
Vai valehtelemmeko sittenkin vain siksi, ettemme halua satuttaa?
En jaksa ajatella niitä kertoja, kun olen miettinyt motiivia. Soittaa tai olla soittamatta. Hiljaa. Ja tuntea jälleen kuinka kaikki kaikkoaa lopulta hämärään. Puhelin on hiljaa.
Jollekin se voi olla vain tietyn hetken deletoiminen, napin painallus. Tietyn sanan sanominen: Huomenna.
Mutta mitä sitten, jos poistatkin hetken, jossa minä olen? Ja sitten. En enää olekaan. Katoan.

Tätä kutsutaan ylianalysoimiseksi. Pitäisi lopettaa tunteisiin luottaminen. Mutta mitä sitten jää?
Onko vika minussa?
Vai onko se vain maailma.
Joka vaatii, että poistan itseni, ennenkuin sinä ehdit.

En suostu. Olen tässä. Olen 110% tässä.
Yksin, mutta katso. En katoa.

-foxheart

Jos joku pitäisi minustakin kiinni.

Jollakin salatulla tavalla olen mitannut elämääni sen perusteella, kuinka paljon kohtaan ihmisiä ja miten. Mielessäni on tarkka hierarkia siitä, ketkä ovat tutustumisen arvoisia ja ketkä pelkkää pintaa.
Luulen tietäväni heti ensi vaikutelma perusteella, keihin voi luottaa ja ketkä pettävät aina loppupeleissä.
Urpoa, eikö vaan?
Aina kun tapaan uuden ihmisen, haluaisin katsoa suoraan totuuteen. Siihen mitä joku oikeasti sisimmässään on. Jotta pystyisin sanomaan: "Minä näen sinut".
Se ei mene niin. Ihmiset tarvitsevat aikaa.
Odotukseni ovat siis yksinkertaisesti liikaa.
Pitäisi tajuta, etteivät kaikki voi olla rehellisiä. Eivät muille, eivätkä minulle. Tai edes itselleen.
Ihailen ihmisiä, jotka ovat sinut itsensä kanssa, sillä he ovat todellisia. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla oletusarvo. Itseensä tutustuminen on pitkä prosessi.
Miksi siitä on sitten tullut sellainen?
Enkö arvosta enää muita?
Minulle ongelmana ihmisten kohtaamisessa on vallitseva hiljaisuus. Passiiviset ihmiset, joille elämä on pelkkä kulutustavara. Ne, jotka eivät edes halua etsiä itseään. Eivätkä edes tajua huutaa.
Harvat pystyvät aidosti sanomaan: "Katso. Olen tässä".
Ja niitä ihmisiä minä etsin, sillä se on arvokasta.

Mutta ehkä tässä onkin kyse vain siitä, että haluaisin jonkun muunkin kieltäytyvän päästämästä irti.
Että joku pitäisi minustakin kiinni.
Edes vähän aikaa.

-foxheart