Aamu.

Päivä alkoi lupaavasti, vaikka ulkona onkin masentavan harmaata. Kumpa tätä päivää ei tarvitsisi viettää kotona. Koti ahdistaa, seinät kaatuvat päälle. Vaikka täällä ei edes olisi ketään, olisi paikka minulle sietämätön. Muistot vainoavat.

Siksi en olekaan ollut kotona kolmeen viikkoon. Heti kun astun ovesta sisään, muutun joksikin muuksi. En enää ole itseni. Olen joku muu. Huonolla tavalla.

Olin turviksessa, mutta äiti ja Riivaaja saivat kaikki vakuutettua siitä ettei meillä olisi mitään ongelmaa ja minut laitettiin kotiin. Epämiellyttävyyttä lisäsi se, että minulle oli sanottu etten joutuisi tänne vasten tahtoani. Minut petettiin. 

Äiti haluaa lakaista kaiken maton alle ja luulee että unohdan. Minä en unohda. Enkä anna anteeksi, sitä miten minut rikottiin yli kymmenen vuotta sitten. Olen edelleen rikki. Jälkeenpäin palasia on vaikea liimata enää kokoon. Pelkään etten parannu. 

Olen yksin. Turtunut teennäiseen rakkauteen jota minulle tarjotaan. En rakasta äitiä. 

Minua ei auteta, koska meillä ei ole fyysistä väkivaltaa. Minua ei auteta vaikka sisimmässäni minä kiljun! Se on epäreilua.

-foxheart<3