Butterfly.

Piiloon!

Haluaisin vain piiloutua.
En halua olla energiavampyyri, en halua olla se ihminen, joka julmasti pitää itsensä elossa muiden kustannuksella! On aika sulkea energiakanavat.
Olen päättänyt. Haluan oppia reikin(googlettamalla löytyy). Olen kyllä oikeastaan halunnut oppia sen jo 13-vuotiaasta asti, mutta nyt minun on pakko oppia se. Sulkemaan kanavat ja avaamaan kanava ylöspäin.
Kysymys onkin: Kuinka monen ihmisen energiat ehdin vahingossa imaista itseeni, ennenkuin pääsen yhdellekään reiki-kurssille. Ja keiden? Ketkä rakkaistani menetän?
Minä häpeän. Haluan muuttaa pahvilaatikkoon ja unohtaa kaiken. Mutten pysty. Pakko sinnitellä ja toivoa, ettei kukaan katso silmiin. Muuttua tapetiksi. Olla taas näkymätön.
Ettei ketään satu.

-foxheart

I'm a monster.

Vaihdoin vahingossa energioita yhden kaverin kanssa, tulos:

"Mä en vaan pysty olee sun kaa, pelkään liikaa."

"Mitä sä pelkäät?"

"Sua."

Katoavatko kaikki ihmiset elämästäni, kun he saavat tietää kuka olen? Tiedän kyllä, että minulla on liikaa negatiivista energiaa, sillä olen burnoutissa. Enkä voi sille mitään.

Kukaan ei halua, eikä uskalla yrittää olla kanssani. Kaikki pakenevat. 

Heitä sattuu.

Olisi palvelus maailmalle, jos kuolisin.

Olen ihmishirviö.

-foxheart

Miten voi elää, jos sielu on rikki?

Sieluni taitanut mennä rikki. Kyllä, ihan varmasti. Ei pitäisi ehkä keskittyä siihen liikaa, mutten voi erehtyä.
Kyllä minä jotenkuten jaksan, ainakin nyt väliaikaisesti(vaikka en olekaan suunnitellut eläväni sitä legendaarista 27 pidemmälle, jos edes sinne asti). Pitää ensin vähän tutkimusmatkailla, ennenkuin luovuttaa. Enkä minä sitäpaitsi aio luovuttaa. Aion ensin löytää jotain menetettävää, että tiedän mistä luovun. Mutta miten voi elää, jos sielu on rikki?
Eikö silloin ole turmeltunut, julma ja paha ihminen. Itsekäs ja vihainen. On.
Minä. Olen.

-foxheart

Valo loistaa pimeydessä.

Näin keskellä pimeyttä tajuan jotain.
Tämä ei ole synkin talvi. Pahemminkin on ollut. Tämä ei ole pohja.
Haluan kiljua kuin lintu ja juosta maailmanääriin.
Minä paranen. En heti ja nyt, mutta pikkuhiljaa.
Ja vielä sattuu. Se tulee olemaan ikuisesti osa minua, eikä yksinäisyys ikinä katoa.
Samoin kuin ei katkeruuskaan.

Olen kuitenkin päästänyt irti irtipäästämisen pelosta. Kontrollista, ja vääristä luuloista.
Se mitä on tapahtunut, on jo tapahtunut, enkä voi muuttaa sitä. Mutta tulevaisuutta voin muuttaa. Tekemällä tietoisia valintoja elämän puolesta.

Tämä on minun tutkimusmatkani maailmaan jonka jätin neljä vuotta sitten lopullisesti. Se on nyt erilainen.
Uusi,
pelottava,
jännittävä,
kaunis,
ruma,
karu,
inspiroiva,
surullisen sininen,
ajan kuluttama,
katkera,
kylmä,
polttava,
säteilevä,
harmaa,
naurava,
musikaalinen,
kiireinen,
kujeileva,
räiskähtelevä,
ujo,
vihainen,
äänekäs,
hiljainen,
läpikuultava,
hauras,
särkyvä,
menetetty,
vahva,
unohtunut,
sumuinen,
hukkunut,
kasvanut,
ymmärtäväinen,
ilkeä,
kateellinen,
tyhjä,
näkymätön,
hyväksyvä
ja osa minua,
yhtä kirjava kuin minäkin olen ollut elämäni aikana.
Valo loistaa pimeydessä. Se koskettaa jostain läheltä.

-foxheart

Hengittäväiset

Aamu ei ole auringon nousu. Se on harmaa.

Herään kuopasta, jonne olen käpertynyt pakoon pimeän sormia. Sinä katsot minua ja olet jo ehkä siinä vieressä kyyneleet poskillasi. Me hengittäväiset kokoonnumme näin kuun kirpeässä kajossa.

Hymysi nipistelee poskilla ja voidaan vain olla.

Sun pulssi antoi mulle mun elämän takaisin.

Ne sykäykset.

-foxheart

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa.

Pimeys. Ikuinen viholliseni. Yksinäisyyden tunnit ja halu juosta pakoon kaikkea. Itsensä tiedostaminen saaliiksi. Umpikuja ja ahdistuminen. Rukous, jota kukaan ei kuule.
Me olemme kansa pimeydessä. Miksi kukaan haluaa elää täällä? Täällä kuollaan vain siksi, että kaikki on liian hyvin. Masennutaan. Näännytään ja kuihdutaan. Kukaan ei välty.

-foxheart

Lost feelings.

Voin kertoa itsestäni sen verran, että olen musiikkimaultani hyvin nirso. Vain harvat artistit ja bändit kelpaavat minulle. Ensimmäinen genre mitä kuuntelin oli heavy metal. Ei ihan tyyppillistä 11-vuotiaalle. Jossain vaiheessa rakastuin elokuvamusiikkiin ja heavy metal jäi.
Mikään ei meinannut riittää. Tarvitsin tunnetta. Absoluuttista musiikkia. Ei sanoja. Vain loputtomasti jatkuvaa tunnelmointia. Uhkaavaa rummutusta ja ulinaa. Hollywood-viuluja(<3). Surullista oboeta. Melankolista flyygeliä. Ne olivat ainoita ystäviäni omassa pikku maailmassani. Tunne. Kipu jossain muodossa jo silloin. Tieto sisään lukituista kyynelistä.

Kaipaan inhimillisyyttä. Olen kyllästynyt elämän kovuuteen. Tähän turtuneeseen sieluun. 

Joskus tekisi vain mieli halata jotakuta että olisi itsellä parempi olla. En kuitenkaan toista virheitä, mitä minun kohdallani on tehty. En halua halata ihmistä kuin pehmolelua. Vain saadakseni.

Toisaalta taas olisi joskus ihan kivaa halata jotakuta toista ihan vain siksi, että sillä toisella olisi hyvä olla. 

Emotionaalisesti estyneenä ihmisenä olen kykenemätön kumpaankin. Tunnen, mutta en näytä kaikkea. En uskalla huutaa apua. Pyytää jotakuta olemaan kääntämättä selkäänsä. 

Pysymään. 

Olemaan läsnä, siinä vieressä. 

Silittämässä säröt näkymättömiin.

Yksi parhaista instrumental biiseistä ikinä.

-foxheart

Kukaan ei halua korjata minua.

En tule ikinä pääsemään eroon katkeruudestani. Tajusin sen tänään. En pysty päästämään koskaan täysin irti vanhoista haavoista. Ja uusia tulee aivan varmasti.
Jotkut ihmiset pysyvät rikkonaisina. Ja kukaan ei halua korjata niitä kaikista rikkinäisimpiä, jotka ovat jo oppineet elämään rikkonaisuutensa kanssa. Kivusta tulee syy elää. Ainoa tapa tuntea mitään kunnolla.

Kaikista eniten ihmisessä inhoan sitä, kun en saa selvää kiinnostaako seurani vai ei. Minua kohdellaan yleensäottaen ihan ystävällisesti, mutta miksi puhelin on sitten hiljaa? En pidä itseäni ilkeämpänä kuin ketään muutakaan. Ei minun kanssani haluta viettää aikaa. Kukaan ei halua tavata, soittaa tai olla yhteydessä. Miksi?
Istuessani pydän ääreen, ihmiset lipuvat hiljalleen pois, yksi toisensa jälkeen. Lopuksi jään yksin. Pelkään mitä sanon, etten vain päästä suustani mitään typerää, joka tekisi minusta epämiellyttävän ihmisen. Huonomman ihmisen, jos mahdollista. En osaa miellyttää keskustelukumppaneitani, olla fiksu ja nauraa oikeissa kohdissa. Olen vain tylsä. Ulkopuolinen. Ja jossain sisällä kiljun.

Kukaan ei halua korjata minua.

-foxheart

Hoi, missä olet elämä?!

Mikä on jokaisen lukiolaisen pahin vihollinen sekä paras ystävä?

Kalenteri. Liikaa kaikkea. Se tunne kun tietää pisteen mihin oma jaksaminen riittää. Ja sen yli on pakko vaan jotenkin repiä itsensä. En voi käsittää, että jokainen opettaja jaksaa vieläkin uskoa oman aineensa olevan ylivertainen muihin verrattuna. Että siihenhän kaikki tietenkin panostavat. 

"Ei se kolme tehtävää ole paljon." Kyllä se on. Kun se sama kolme tehtävää tulee myös kaikilta muilta opettajilta. Ja parhaassa tapauksessa vielä lisää. Ja rästit kun ei ehdi. Ja silti tiesi että näinhän siinä käy.

Hoi, missä olet elämä?! Sellaista ei lukiolainen omista.

Priorisointi. Siinä vastaus. Sitä kaikki hokevat.

Ai jätänkö sitten tekemättä? Mitä voin muka vielä karsia? En minä tee läksyjä. En minä tee mitään. Mihin aika kuluu? 

En minä osaa priorisoida. 

Oravanpyörä. Päivien suunnittelu. Päänsärky. Nukkuminen tunneilla. Painajaiset. Harrastukset. Tekemättä jääneet asiat. Väsymys. Burn out.

-foxheart

Paluu ihmisyyteen.

Paluu ihmisyyteen. Tunne-elämään. Ehkä. Ja hetken luulin, ettei tämä olekaan hassumpaa. Kun katsoin auringonnousua ratikan ikkunasta ja sen laskua kun palasin kotiin. Toisiinsa nojaavia rakastavaisia. Tämä taitaakin olla elämää. "Normaalia". Mutta se ei tee siitä yhtään helpompaa kestää. 

Haluan vieläkin kuolemani. Olen edelleen jotenkin eristyksistä. Katson vierestä, kun muut elävät tietäen etten voi koskettaa heidän elämiään omallani. En kuulu kenellekään.

Osa ihmisistä suojelee itseään, eikä päästä lähelle. Jos päästää, satutan heitä. Että menisivät pois. Sillä minä en kestä kontaktia. Sitä katsetta kun pitäisi sanoa jotain fiksua. Huonoja vitsejä. 

En kestä pettymyksen kirpeää makua, kun jään tyhjän päälle huutamaan ihmisen perään. Riski ei kannata, kun tietää jo etukäteen pettyvänsä. Kukaan ei tunnu riittävän. Kukaan ei tunnu viihtyvän seurassani. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Miksi pitäisikään?

En tiedä edelleenkään kuka olen, mikä on totta ja mikä illuusiota. Mutta olen alistunut ja totellut omassa mittapuussani kiltisti huoltajiani. Nähdäkseni, ettei mikään muutu. Silti odotan vielä. Kärsin. Ei. Olen kärsivällinen.

Ja ehkä joskus vielä kasvan. Tajuan, että nämä ongelmat eivät ansaitse tällaista vaivaa ja vellomista. Sitä toivon.

Pahin kaikista on kuitenkin yksinäisyys. Ei välttämättä yksin, mutta yksinäinen. Kun haroo pimeässä ihmisten perään, jotka joskus tunsi. Eikä löydä sitä klikkiä, joka ennen oli. Se ettei vaan pysty kestämään omaa seuraansa. Ei edes kaikua vastaamassa. Se syö.

-foxheart

Elämää sisäisesti kuolleena.

Takana taas yhdet bileet. Ei huvittanut edes ryypätä. Katsoin kun muut sekoilivat. Vesipiippukin on yliarvotettua.

Nyt en jaksaisi edes kuolla. Mitä hyötyä siitäkin olisi?

Haluan vain vajota. Alas, alas, alas.

Kohta kolme viikkoa takana. 

Kolme viikkoa sisäisesti kuolleena. Viiltämättä, ajoittain syömättä, identiteetti kriisissä. Pelkoa, mutta ei sittenkään. En minä tunne enää mitään. Olen muuttunut kiveksi.
Sarkastinen. Kyllä.
Vittumainen. Kyllä.
Haluton elämään. Kyllä.

Silti on yritettävä. Jos en yritä, olen aina se joku joka jäi luovuttamisen ja irtipäästämisen vaikeuden välimaastoon. Siksi yritän keksiä jokaiselle päivälle 5 positiivista asiaa. Tietäen salaa ettei se auta.

5 hyvää asiaa tänään:
Illanvietto kavereiden kanssa.
Ei koulua.
Aamuisen raikas keskusta.
Isä kahden lapsen kanssa leikkimässä kauppaa sporassa.
Suklaa.

-foxheart