Musiikin arvoinen.

"Pysy rytmissä."
"Sä soitat ihan sekavasti."
"Toi matala ääniala näyttäis sopivan sulle paremmin."
"Et sä kuulosta yhtään Whitney Houstonilta."
Viisivuotiaalle pikku O:lle nämä olivat murskaavia kommentteja. Samoin kuin seitsemäntoista vuotiaalle, joka unelmoi musiikkista.
Sopraanolle, jonka ääntä on ohjattu periaatteella "joo ja sitten". Ei "joo, mutta älä tee enää noin". Sopraanolle, joka on laulanut musiikkikoulun korkeimman nuotin ja jota kaikki ovat kannustaneet uralle. Kaikki muut, paitsi ne joiden kannustusta olisi eniten tarvittu.
Miksi en riitä?
En ymmärrä miten kaverini ja muiden lapset ovat aina kannustamisen arvoisia. Lahjakkaita ja täynnä talenttia. Miksen minä?
Miksi en saa unelmoida?
Miksen minä ole vanhempieni silmissä musiikin arvoinen?
Kritiikkiä pitää osata ottaa vastaan. Otankin. Ja erityisesti ammattilaisilta, jotka tietävät mistä puhuvat. Siitä ei ole kyse. Kyllä minä haluan kehittyä. Enkä pelkää katsoa peiliin.
Joskus kaipaisin kuitenkin kannustusta vain siksi että olen heidän lapsensa. Tukea siihen mitä rakastan, vaikka menestyksestä ei ole vielä takeita. Ymmärrystä että minäkin pystyn nauttimaan musiikista.
Tänään opin jotain tärkeää. Musiikki ja vanhemmat eivät sovi yhteen.
Siitä tulee aina itku. Sillä en kestä tökkimistä niiltä, joilla on valta satuttaa.
Siksi minun täytyy suojella itseäni.
Ette kuule enää minun ääntäni. Ette ainoatakaan nuottia, ennenkuin seison lavalla ja voin olla varma että tiedän mitä teen.
Matka tulee olemaan vaikea ilman tukeanne, mutta teen sen silti.
Jotta voin osoittaa olevani musiikin arvoinen.

-foxheart

I'm organic!

Tässä sitä taas mennään.

Olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi menetyksenpelko, yksinäisyyden haluaminen, pärjään-yksin- asenne jne. perustuvat kaikki yhteen ja samaan. 

Hylätyksi tulemisen pelkoon. Jos se olisi vain hylätyksi tulemisen tunne, voisin itkeä hetken ja jatkaa elämää. Todeta että pohjalta on vain yksi tie.

Pahin on kuitenkin pelko. Se ettei riitä kaikille, kun ei pysty antamaan itsestään jatkuvasti muille. Vie huomaamattaan muiden energioita, kun joku kiintiö on vajaa. Pelko että suustani tulevat jutut kyllästyttävät ja kasvot muuttuvat yhdentekeviksi.

Taas. Tai siltä se ainakin tuntuu. Ikäänkuin en olisi koskaan mitään muuta ollutkaan. Vain se ihansama-ihminen.

Mihin katosi ihmisten välinen yhteys? Vai olenko se vain minä joka olen jäänyt siitä paitsi? Vai olenko sittenkin vain luullut jääneni siitä paitsi?

Minäkin olen vain orgaaninen. En kiveä.

Hajoava kuitu, joka haluaisi kiinnittyä johonkin, jos ei pelkäisi.

Minäkin olen vain ihminen. Joka tarvitsee kosketusta ja rakkautta.

Niinkuin kaikki elävät olennot.

-foxheart

Ota silmä käteen ja katso!

Elämässä on paljon ihania asioita. Pitää vain ottaa silmä käteen ja katsoa.
Tämän vuoksi listasin (random järjestyksessä) asiat, jotka ovat erityisesti rakastuttaneet minua maailmaan vuonna 2012:
1. Linnunradan käsikirja liftareille- sarja
2. "Olla niin kaapissa, että perse ylettää narniaan"- lausahdus
3. Karkki
4. Tasiteluplaneetta Galactica
5. Kitaran soittaminen
6. Päiväunet
7. Leirielämä
8. Yökävelyt
9. Henkevät keskustelut
10. Hillovoileivät
11. Tee
12. Villapaidat
13. Rakkaat ihmiset
14. Maalaaminen
15. Musikaalit
16. Laulaminen kolmeviivaiseen as-nuottiin
17. Pokemon-inspiraatio
18. Henkinen kasvu
19. Kommunikointi lausumatta sanaakaan
20. Itkeminen
21. Munapallo(tämä on laji)
22. Benji-hyppy
23. Kissat
24. Elokuvamaratonit
25. Sporamatkat
26. Madonna
27. Elokuvamusiikki
28. Reiki
29. Meri
30. Prinsessa-mekko
31. Rakkaat tuoksut
32. Auringonotto Westendissä
33. Isäpapan jorinat
34. Mummin tekemä ruoka
35. Kalastaminen
36. Analysointi
37. Laventeli
38. Vanhat valokuvat
39. Spontaani kosketus

-foxheart

Pahan lapsi.

Koko elämäni ajan isäpuoleni on harrastanut julkista nöyryytystä. Syyttelyä.

Ja hyviä perusteluja miksi juuri minä olen epäkelpo ja paha kakara kasvatettavaksi. 

Ensinnäkin olen äärettömän ahne. Niin ahne, että jos ruokaa on edessäni hotkin kaiken yksin jättämättä muruakaan muille. Niin ahne, että kun saan jotakin, alan haluamaan heti lisää.

Toiseksi haluan erityiskohtelua. Kaiken pitää pyöriä juuri minun ympärilläni. Haluan olla prinsessa ja alistaa kaikki muut palvelijoikseni. Minulle ei kelpaa toisten käyttämä hintataso, tai toisten syömä aamiainen. Ei, minä tarvitsen oman. Kunhan sen valmistaa ja maksaa joku muu.

Kolmanneksi olen nokkava ja epäkohtelias kaikille. Ja varsinkin vieraille ihmisille vain jotta pystyisin näyttämään koko maailmalle ylimielisyyteni. Vittuuntunut ja käskevä äänensävyni vaihtuu vain silloin kun todella haluan jotakin.

Neljänneksi olen harvinaisen kiero. Junailen asiat niin, että vain itse hyödyn. Pahoista toimistani syytän kaikkia muita. Kierouteni ilmenee erityisesti peiton alla lukemisessa ilta kymmenen jälkeen, netin käyttämisessä yöaikaan ja lasien pöllimisessä vesiväri kipoiksi.

Viidenneksi olen parantumaton. En ole muistavinani vaikka minua on muistutettu. Jätän tekemättä asioita vedoten hajamielisyyteen ja unohteluun.

Ilmeisesti isäpuoleni saa tästä mielihyvää. Tiedosta että kaiken huudon jälkeen isken oven kiinni ja menen piiloon itkemään heikkouttani. 

Hän tietää että satuttaa. Ja nauraa päälle.

Haluan vain tappaa. 

Viiltää sanoillani kivuliaammin kuin toinen. 

Saada voiton. 

Tien vapauteen.

-foxheart

Pienessä purkissa, rusetti kaulassa.

Jokaisella tunnevammaisella ihmisellä on kaksi minää. Aikuinen-minä. Ja lapsi-minä.
Kun ihminen kokee lapsuudessaan psyykettä vahingoittavia asioita, osa hänen tunnekehityksestään pysähtyy ja lapsi-minä syntyy. Tällöin henkilön muu psyyke jatkaa kehitystään normaalisti, mutta tietty osa jää lapsen tasolle.
Lapsi-minän ikä ja kehitystaso rinnastuu aina ajankohtaan, milloin k.o. hankaluudet on kohdattu. Mitä nuorempana tämän osan kehitys on pysähtynyt, sitä nuoremmaksi myös lapsi-minä jää. Kun muu psyyke jatkaa kehitystään, on kontrasti lapsi-minään suuri. Emme koe sitä enää osaksi itseämme. Tämä taas vaikeuttaa tunnevammojen läpikäymistä, sillä vain samaistuminen mahdollistaa oman nuoremman minän ymmärtämisen ja siihen uudelleen linkittymisen.
Edellä mainitun seikan vuoksi hankalinta on niillä joiden psyyke on vaurioittunut kovin nuorena, jonka seurauksena lapsi-minäkin on nuori. Samaistumista hankaloittaa tässä tapauksessa myös vaikeus löytää tapahtuneesta objektiivista tietoa, kun oma muisti ei riitä.
Minun lapsi-minäni, pikku O on viisivuotias. Hän asuu pienessä laatikossa ja pääsee ulos vain kun kukaan ei näe. Kun hän huutaa, yritän vaimentaa hänet. Sillä en halua että hänen huutonsa kaiku näkyy kasvoillani.
Mutta kun hän itkee, otan hänet yön pimeydessä laatikosta ja lupaan että jonain päivänä ei tarvitse enää itkeä.

-foxheart