Tama ei ole loppu, eivatka nama ole jaahyvaiset.

Kieli katosi jonnekin ja sanat jaivat kurkkuun.

Teksti unohtui matkan varrelle. Se laatu ja kauneus.

Peli muttui rumaksi, liian kiinteaksi, kovaksi. 

Naita kauniita sanoja en halua silla tahrata.

Rakkaat maailman ihmiset. Tama ei ole loppu, eivatka nama ole jaahyvaiset. 

-foxheart

Tulen vielä takaisin.

Viimeinen päivä kotona.
Tulen vielä takaisin.

-foxheart

Me narsistit.

Vihaan sinua, mutta selitän että vika on minussa.
Vaikka puen tämän kaiken välityksen huntuun, huutaa takana narsismi.
Koska haluan olla se ihminen, joka ei koskaan satuta.
Olen kiintynyt ajatukseen itsestäni parempana ihmisenä,
en sinuun.

-foxheart

Toivonkipinä

On se ihmeellistä miten yksi kosketus voi murtaa ihmisen.
Miten yksi halaus voi muuttaa hetkessä kaiken.
Et käsitä miten tuntematon ihminen kertoo sinulle hetkessä kaiken mitä kaipaat:
"Sä olet niin rohkea."
Ja sanat saavat sydämesi puristumaan kasaan. Ja huomaat kuinka pieni ja heikko oletkaan.
Sulkeudut ja yrität suojata itseäsi.
Mutta kun käännyt pois, huomaat miten kipu ja kaipaus valuvat poskille.
Joku välittää. Joku koskettaa.
Tämä on väärin, mutta oikein. Väärin sen maailmassa, jota kukaan ei koskaan koske.
Oikein koska kukaan ei koske. Oikein, koska sen pitäisi olla normaalia.
Kuvittele, että joku antaa sinulle toivonkipinän. Tiedät, että se ei riitä polttamaan koko ahdinkoasi, joten haluat sammuttaa sen.
Mutta et pysty ja annat itsesi nauttia siitä hetken.
Hetken, ennenkuin se sammuu itsestään ja olet taas pimeässä.

-foxheart

Children don't grow up.

Luen tällä hetkellä äitini antamaa J.M Coetzeen kirjaa, johon samaistun huomattavasti. Toivon ettei äiti ole lukenut kirjaa.
Sillä se voisi kertoa minusta.
Syyllisyys nousee taas pintaan kun luen kauan haudatun totuuden, lainaukset, jotka pakottavat katsomaan peiliin:
"Hän haluaa äidin suhtautuvan häneen samoin, kuin veljeen. Mutta hän haluaa sitä merkkinä, todisteena, ei muuna. Hän tietää raivostuvansa, jos äiti joskus alkaa luehua hänen ympärillään."
"Hän toivoo, että äiti olisi normaali. Jos äiti olisi normaali, voisin hänkin olla normaali."
"Hän on vihainen, siitä että äiti on muuttanut hänet joksikin luonnottomaksi, joksikin, jota on suojeltava jotta se pysyisi hengissä."
"Vain he neljä tietävät, millaisia ivaryöppyjä hän syytää äidin silmille, kuinka paljon alempiarvoisena hän kohtelee äitiä." "Kotona hän on kiivasluonteinen itsevaltias, koulussa lammas, nöyrä ja lauhkea. Elämällä tällaista kaksoiselämää hän on sälyttänyt itselleen teeskentelyn taakan."
"Hän antaa äidin harjata kenkänsä, kuten hän antaa äidin tehdä puolestaan kaiken, minkä tämä haluaa tehdä. Ainoa, mitä hän ei enää anna äidin tehdä, on tulla kylpyhuoneeseen kun hän on alasti. Hän tietää olevansa valehtelija, tietää olevansa paha, mutta hän ei muutu. Hän ei muutu, koska hän ei halua muuttua. Se, että hän on erilainen, kuin muut, saattaa johtua hänen äidistään ja luonnottomasta perheestään, mutta se johtuu myös hänen valehtelustaan. Jos hän lakkaisi valehtelemasta, hänen olisi lakattava kenkänsä ja puhuttava kohteliaasti ja tehtävä kaikkea, mitä normaalit lapset tekevät. Silloin hän ei olisi enää oma itsensä. Ellei hän olisi enää oma itsensä, mitä järkeä olisi elää?"
"Hän näkee äidin surevan sitä, että hän kasvaa tasaista tahtia eroon äidistä. Silti hän kovettaa sydämensä, eikä helly. Hänen ainoa puollustuksensa on se, että hän on armoton myös itselleen."
Tämä on totuus, jota olen yrittänyt muuttaa.
Olen yrittänyt olla lähellä, antaa koskettaa. Olen yrittänyt rakentaa. Mutta kaikki sillat palavat poroksi. Rakentaminen on mahdotonta, niin syvään on mallit iskostettu.
"Don't you see how deep the bullet lies?"

-foxheart

Kuusi villapaitaa.

Oli tyttö.
Ja matkalaukku.
Laukussa sukkia,
mekkoja,
hellevaatteita,
ja kuusi villapaitaa liikaa.
Laukkunsa kannella istuen,
käsin kaksin lukkoa puristaen
tyttö mietti.
Ei niitä Afrikan maalla tavittaisi
ja jo osata pitäisi
seitsemäntoistakesäisen paidoistaan luopua.
Mutta kun niin tärkeitä olivat
päätti tyttö laittaa ne päälle.
Kaikki kuusi villapaitaa.
Kuusi kutittavaa
rakasta turvapaikkaa.

-foxheart

Unelmista.

Minua on aina mietityttänyt miksi ihmiset luopuvat unelmistaan. Miksi valita väärä polku, kun sateenkaaren pää on jossakin muualla? Tästä hyvä esimerkki ovat mm. vanhemmat, jotka tyrkyttävät omia täyttymättömiä unelmiaan lapsilleen. Lapsen pitäisi menestyä ja mahtua muottiin joka oli liian pieni tai suuri vanhemmalle. Luonnollisesti tämä on epäoikeudenmukainen asetelma lasta kohtaan, joka joutuu pohtimaan rakastaako vanhempi häntä todella ehdoitta vai ainoastaan kun muotti on täytetty.
Kysymys on kuitenkin seuraava: Miksi aikuinen tarrautuu edelleen unelmaan jonka hän on jo jättänyt taakseen? Miksi luopua unelmasta käytännön tasolla jos siitä edelleen haaveilee mielessään eikä pysty päästämään irti? Täysin epäloogista.
Usein unelman toteutumisen esteenä on aina sama syy: itseluottamuksen puute. Tähä kategoriaan kuuluvat perustelut siitä kuinka ei ole tarpeeksi lahjakas, kuinka muut ovat parempia ja kuinka epäonnistuminen on taattu.
Yksikään näistä syistä ei ole pätevä.
Lahjakkuudella on geneettisesti n 20% osallisuus lopputulokseen, loppu on kiinni treenistä. Tämä pätee kaikkiin aloihin.
Muiden paremmuus taas on näkökulmakysymys johon on vain yksi vastaus:
Muiden taito ei vähennä omaa taitoasi. Elämä ei ole gaussinkäyrä, jossa oman menestymisen edellytyksenä on muiden polkeminen tuli hännän alla. Maailmaan mahtuu musiikkia, taidetta, puhetta, rakkautta ja jopa rajaton määrä paskaa jos niikseen tulee. It's a big world!
Epäonnistuminen puolestaan on aliarvostettua. Millaisia itserakkaita pöllöjä olisimmekaan jos kukaan ei ikinä epäonnistuisi ja oppisi virheistään!! Yrittää voi aina uudestaan, ei ole mitään hävittävää. Näillä puheilla suurin epäonnistuminen taitaakin olla se ettei edes halua yrittää. Silloin on hävinnyt jo heti kättelyssä.
Mikään ei ole siis tarpeeksi hyvä syy unelmien piilohylkäämiselle. Joko lähdetään toteuttamaan tai unohdetaan kokonaan. Näin lapsemme säästyvät monelta traumalta ja he saavat kasvaa itsenäisinä ja vapaina persoonina.
Kuulostaa vaikealta, emmehän halua päätyä luusereiksi, vai mitä? Turha pelko tämäkin sillä luuserin tekee ihmisestä hän itse eikä ympäristö. Ja sanahan sekin vain on.
Tämän aion tehdä itselleni selväksi lähivuosina kun unelmia lähdetään tavoittelemaan, sillä en aio olla yksi niistä äideistä jotka rakastavat lapsensa sijasta itseään.

14 omituista.

Sain ririltä seuraavan haasteen:
Kerro itsestäni 14 omituista asiaa ja haasta neljä muuta tekemään samoin.
Laiskana yksilönä en jaksa merkitä tähän ketään, tehkööt ne joille tylsyys on ylivoimaista.
Asiaan.
1. Katson pokemonia aina kun olen kipeä. Ja muumeja pokemonin puutteessa.
2. Voin puhua itsestäni tuntikausia riippumatta kuuntelijan kiinnostuksesta.
3. Ihailen Madonnaa ja haluaisin tavata hänet. Siinä, että myöntää olevansa rahakoneen tuote on jotain kiinnostavaa.
4. Olen toivoton Disney-nerd ja osaan Leijonakuninkaan Hakunamatata kohtauksen ulkoa. Koko 7 minuuttia siis.
5. Olen kasvanut koko lapsuuteni ilman televisiota, mutta osaan lukemattoman määrän lastenohjelmien tunnusbiisejä.
6. Pukeudun kevät- ja joulujuhlapäivänä L-koon hiihtohousuihin ja räikeän oranssiin kamelipaitaan. Tämä johtuu tarpeesta protestoida turhaa pynttäytymistä vastaan.
7. Taannun ajoittain 5-vuotiaan tasolle, kun minua kosketetaan(lue postaus Lapsi laatikossa)
8. Rakastan kaikkea Star-Warsiin liittyvää. Myös muu sci-fi aiheinen roina herättää hamstraus vietin(mm. takissa killuva space-command merkki)
9. Ajattelen englanniksi kun olen hermostunut.
10. Olen äärimmäisen hajamielinen. Kerran koulussa ollessani kävelin vahingossa kellariin.
11. Seuraan intohimoisesti oudoista sairauksista kertovia dokkareita ja haluan joskus tulevaisuudessa leikata päästään kiinni olevia siamilaisia kaksosia.
12. Ihastun usein poikiin jotka ovat homoja ja tyttöihin, jotka ovat heteroita.
13. Rakastan sci-fi elokuva ja sarjoja. Niin hyviä kuin huonojakin. Taisteluplaneetta Galactica<3
14. Uneni sijoittuvat aina samaan maailmaan.

Kukakohan valopää on keksinyt, että näitä pitää olla 14?
Lista olisi varmasti jatkunut loputtomiin.

-foxheart

Home, sweet home...

Tätä tutkimusmatkailijaa odottaa seikkailu. Sain vihdoinkin sijoitustiedot vaihtovuodestani Etelä-Afrikassa. Lähtö on Helmikuun lopussa.
Hyvin pian siis.
En tiedä mitä tunnen.
Olen usein vihannut kotona olemista ja varsinkin sinne paluuta. Kuinka kauan koti onkaan ollut minulle vain häkki.. Paikka jonne on kätketty niin paljon pahaa, ettei sinne voi kutsua muita ihmisiä.
Ajat ovat muuttuneet. Enää seinät eivät kaadu päälle. En kutsu asuinpaikkaani vieläkään muita, mutta ajoittain siellä on todella hyvä olla. Ja jos ei hyvä olla niin ainakin rauhallista levähtää. Yksin turvassa.
Tällä hetkellä jotain minusta on vain kiinnittynyt seiniin. Kotiinpäin on askel aina kevyempi.
Oikeastaan kaikki helpottui kun lakkasin odottamasta asuin paikaltani sitä lämpöä ja rakkautta mistä kodin ajatellaan koostuvan.
On helpompaa kun ymmärtää kodin ja perheen eron. Koti on paikka jossa asua. Perhe taas on henkinen koti. Koti jonka muodostavat ne ihmiset joiden seurassa koet olevasi turvassa ja rakastettu sellaisena kuin olet.
Ja kun olet kerran löytänyt ne ihmiset jotka sinusta ehdoitta välittävät, on paljon helpompi rakastaa itseään. Näin henkisen kodin lämpö tarttuu sinuun ja leviää fyysiseen asuinpaikkaasi.
Asuinpaikasta tulee pesä. Oma henkilökohtainen aikuis-iän kohtu, jonka seiniin olet kiinnittynyt.
Pelkään hiukan. Sillä en tiedä mitä tapahtuu kun minut revitään tuosta turvapesäkkeestä irti. Kuinka pitkälle napanuora riittää. Vai onko tämä jonkin sortin uudenlainen syntymä.
Syntymä maailman lapseksi.
Mutta onko minulla sitten enää kotia?

Lapsi laatikossa.

On ihanaa tuntea olevansa normaali, vai miten se menikään?
Todellisuudessa elämä on kaukana normaalista jos sydämessä asuu pieni lapsi. Lapsi joka on jostain syystä päässyt vapaaksi laatikostaan, eikä osaa lopettaa riehumista. Sellaisen lapsen kanssa on vaikea sopia yhteisistä pelisäännöistä.
Mahtaa näyttää skitsofreeniseltä kun aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen taantuu yhtäkkiä lapsen tasolle.
Herpaantuu kaikesta tekemästään.
Pysähtyy.
Katsoo hämmentyneenä suoraan silmiin.
Nauttii huomiosta unohtaen kaiken muun.
Unohtaa suojata itseään.
Peittää tunteensa sanoilla ja ilmeillä.
Unohtaa kiinnittää huomiota vallitsevaan tilanteeseen.
On haavoittuva ja täysin aseeton.
Kaikki tämä aiheuttaa niin paljon pelkoa. Hetkittäin kasvoistani voi lukea koko sieluni. Pelottaa, etteivät ihmiset ymmärrä. Pelottaa valta, jonka reaktion vastaanottaja saa. Valta tuhota hetkessä koko ihmissielu.
Tunnen myös tietynlaista syyllisyyttä. Väärä reaktio väärään aikaan. Reaktio, jonka vastaan ottaa joku muu kuin se, jolle sen pitäisi kuulua.
Nämä ovat tunteita, jotka minun olisi pitänyt näyttää äidilleni. Kauan sitten. Olisi pitänyt olla avoin sen sijaan, että tukahdutin kaiken.
Mutta kun mietin tarkemmin en ehkä sittenkään menisi syyttämään tästä ketään. En itseänikään. Ei. Kukaan ei tukahduttanut mitään. Jotain vain tukahtui.
Joka tapauksessa olen pahoillani äitini puolesta, joka ei koskaan saanut vastaanottaa näitä terveitä reaktioita lapseltaan. Lopulta se pakotti hänet luopumaan minusta henkisellä tasolla.
Sanoutumaan irti.
Salaisuus kaikkeen on yksinkertaisuudessaan kosketus. Se vitun kosketus.
Enää en edes jaksa taistella näitä tunteita vastaan. Antaa pikku O:n saada omansa jos tarve huomioon on kerran niin suuri. Loppujen lopuksi tämä asenne on kuitenkin minulle ainoa mahdollinen, sillä olen itse tilanteessa täysin toimintakyvytön.
On vain niin vaikea ymmärtää miksi vallan valtikka on vaihtanut omistajaa juuri nyt.
Tähän on kaksi vaihtoehtoa.
Joko olen tulossa hulluksi ja entistä sairaammaksi.
Vaihtoehdoista parempi ja uskottavampi on se, että olen vihdoin päässyt ongelmieni ytimeen. Nyt kun kaikki muut sotkut on selvitetty ja pystyn hyväksymään itseni paremmin, minulla ei ole enää tarvetta sortaa sisäistä lastani. Yhtä hyvin voin siis päästää sen vapaaksi ja antaa sen kokea osansa tästä maailmasta. Kukaan ei kasva tynnyrissä.
Ehkä siis huolimatta kaikesta hämmennyksestä tämä on merkki paremmasta. Toivosta, että en tule ikuisesti olemaan se hylätty epäorpolapsi.
Ja vaikkei olisikaan, ei se maailmaani kaada.
Kyllä minä tuon kakaran kanssa opin elämään.

Grow, baby, grow!

On ihanaa tuntea olevansa normaali.
Normaali nuori vailla ylimääräisiä ongelmia. Vailla ylimääräistä tuskaa.
On ulkonäköpaineita. Ja tuskaa niistä asioista joista kuuluukin.
Ahdistusta kontrollin puuttumisesta omiin tottumuksiin ja syömisiin. Mutta myös ahdistusta siitä että tiedostaa himoitsevansa kontrollia kyseisiin asioihin.
Ja nautinnonsekaista syyllisyyttä kun ei jaksa kontrolloida niitä.
Ahdistusta siitä että pelkää lähteä toteuttamaan unelmiaan. Taistella kaikkia todennäköisyyksiä vastaan peläten samalla ettei riitä. Tai kykene luottamaan itseensä tarpeeksi.
Ja onnellisuutta kun vielä ei tarvitse päättää.
Ahdistusta siitä, ettei pysty kiinnittymään vielä keneenkään koska ei ole valmis sitoutumaan. Pakenemisenhalua kun seitsemän vuotta vanhempi sosiaalivammainen haluaisi aloittaa suhteen. Tarhattu olo kun saa tietää, että joku on haaveillut minusta.
Ja kuitenkin imarreltu ajatuksesta, että joku tässä maailmassa on kokenut minut ihastumisen arvoiseksi.
Vaikka suurin helpotus olikin kun hän päästi irti.
Tässä ajankohtaiset.
Kasvua vain, sanoi intellektuelli ystäväni.
Mitä viisautta maailma voi meille antaakaan.

-foxheart

Psykoterapiaa.

Olin eilen psykoterapeutin arvioinnissa, enkä voi sanoin kuvata kuinka nurkkaan ajettu fiilis siitä jäi.
Aivan kuin elämäni olisi ennalta määrätty, enkä voisi itse siihen vaikuttaa. Kaikki sairauden näkökulmasta: "Sulla on ollut masennusjakso ja sulle tulee lisää masennusjaksoja, tää on vaan välivaihe."
Välivaihe!
Kuin minulla ei olisi ikinä mahdollisuuksia normaaliin elämään.
Omasta näkökulmastani olen juuri selvinnyt tähän asti vaikeimmasta elämän vaiheesta, joka kuului pitkään ongelmanselvittelyprosessiin.
Uskon muutokseen ja kasvuun. Siihen että vaikeista asioista voi selvitä käsittelemällä niitä jälkeenpäin ja kasvamalla yli. Ja suhtautumalla oikein.
Kyseinen henkilö oli eri mieltä kanssani: "Kun ihminen kokee tarpeeksi kärsimystä, se kuolee. Ja jos ihminen masentuu tarpeeks, se kyynistyy."
Kukakohan tässä se kyyninen osapuoli oli?
En pidä itseäni naiivina. Tai sen naiivimpana kuin minun pitäisi olla tässä elämänvaiheessa.
Uskon että elämä kantaa ja koen että sillä on paljon annettavaa. Minulla on rakkaita ihmisiä, rakkaita paikkoja, asioita joista nautin.
Palikat ovat suht hyvin kasassa ja jokaisen muutoksen kautta vielä paremmin. Asiat ovat hyvin. Tiedostan olevani ailahtelevainen ja taipuvainen masennukseen ja dramaattisiin tunteisiin. Ja otan siitä myös vastuun. Mutta se että olen, ei tarkoita että kyynistyn.
Eletään päivä kerrallaan. Miksi murehtia etukäteen sellaista mikä ei ole varmaa?
Onneksi tämä terapeutti sanoi myös uskovansa, ettei ole hyviä ja huonoja päätöksiä, vain ainoita mahdollisia. Olin samaa mieltä.
Kaikki osat kuuluvat elämään. Jotain on koettu, jotain vaikeaakin, mutta tulevasta ei vielä tiedä.
Minä elän ja olen onnellinen.
Tässä ja nyt.
Sillä loppujen lopuksi se, joka tämän elämän elää olen minä.

-foxheart

Syyllisyys. Helpotus. Anteeksianto.

Oikeastaan tunsin syyllisyyttä siitä että työnsin äidin pois.
Monia vuosia.
Hylkäsin hänet jo niin nuorella iällä, että tulin samalla hyljänneeksi itseni ja omat tarpeeni. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, vaikkeivät aina myönnäkään sitä.
Oli pakko ponnistella, että pystyi olemaan kova ja kylmä sitä kohtaan joka oli kaikista lähimpänä. Piti ponnistella jotta sitä pystyisi satuttamaan satuttamatta itseään.
Olin ylpeä kun onnistuin.Kun olin vihdoin näennäisesti hänestä riippumaton. Railo oli luotu ja äidinrakkaus murskattu. Tunsin itseni voittajaksi.
Olin jopa niin julma että aloin käyttää hyväkseni hänen tunteitaan saavutaakseni asioita joita halusin. Tiesin että hän tekisi mitä vain saavuttaakseen rakkauteni. Se oli helppoa. Eihän minulla ollut omaatuntoa.
Pikkuhiljaa äitini oppi elämään tunteettoman lapsen kanssa mutta kun kuvioihin tuli uusi vanhempi, jolle annettiin nimi varaisä, asiat mutkistuivat. Hän asettui tukemaan äitiäni ja vastustamaan minua. Rankaisemaan minua julmuudestani sanahirviöillä. Se ei auttanut, sillä joka kerta kun minulle kostettiin, kostin kaiken äidille. Mikä kierre!
Kasvoin kovemmaksi. Opin puollustamaan itseäni ja rakentamaan muurit jotta voisin viedä julmuuteni äärimmilleen. Sillä sen kostaminen vaati. Mitään ei saanut näyttää. Itkeä ei saanut.
"Jos olisit mun lapsi, antaisin sulle selkään", olivat sanat jotka syöpyivät muistiini.
Isäpuoleni siis pahensi tilannetta.
Mutta ei ollut syynä siihen. Sillä hän teki kaiken vääryden rakkaudesta äitiini.
En vielä ymmärrä miksi työnsin äidin alunperin pois. Mutta minä olin syyllinen koko soppaan.
Näitä itkettiin viime viikonloppuna kun tunnustin paperille ensimmäistä kertaa oman julmuuteni.
Ja kun näin paperin palavan, padot murtuivat.
Syyllisyys.
Helpotus.
Anteeksianto.
Vuosien painolasti nostettiin harteiltani ja vaivuin täydelliseen rauhaan.
Nyt olen valmis yrittämään uudestaan. Jos voisin rakentaa sillan tuon railon yli.

-foxheart

Vuosi 2012 ja toiveita tulevaisuuteen.

Tällä hetkellä tuntuu kuin elämä olisi kuluttanut minuun reiän.
Jotain on palanut ja jäljelle ovat jääneet vain mustat reunat, jotka ovat niin heikot ettei menetetyn tilalle voi laittaa mitään.
Osittain olen hyväksynyt tämän menetyksen, sillä se teki kaikki muut osani niin paljon vahvemmiksi. Se kasvatti ja muokkasi minua suuntaan johon en olisi muuten tullut lähteneeksi. Se antoi viisautta ja perspektiiviä.
Mustuneet reunat kuitenkin kaipaavat muutakin kuin tyhjyyttä. Onnellisuus jota haalin sisälleni elämän ihanista asioista valuu tuosta reiästä ulos jonka seurauksena olen jälleen tilanteessa jossa millään ole väliä. Tai jossa luulen ettei millään ole väliä.
Toinen seikka minkä reikä olemuksessani teettää on kovuus. Ultimaattinen kestävyys. Olemukseni ei rakoile, siihen ei ole varaa. Kun on jo yksi iso reikä jolle ei voi mitään, on vain luonnollista ettei pienempiä reikiä saa tulla. Silloinhan hajoaisin.
Ikävä puoli tässä on se että pienempiäkin reikiä tarvitaan. Tarvitaan ilmareikiä, jotka tuulettavat ja puhdistavat olemustamme. Tarvitaan reikiä joista muut voivat katsella sitä mitä sisällämme on. Ja jostainhan paskankin on valuttava ulos.
Tämän vuoden tavoitteena on löytää pienempiä reikiä, joiden kautta hengittää. Ja jättää palaneet reunat parantumaan rauhassa. Ehkä silloin voin vielä joskus paikata sen joka puuttuu.
Näitä lupasin:
1. Asenteen muutos positiivisempaan suuntaan
2. Muiden huomioon ottanimen. Tilaa muille muuttua ja kasvaa.
3. Täysillä eläminen ja haikailun loppu. Mahdollisuuksista kiinni!
4. Tunteiden näyttäminen
5. Elämän tallentaminen kirjalliseen muotoon
6. Aikaa ja energiaa niille, jotka ovat valmiit antamaan omaa aikaansa. Huomioi heikommat!
7. Välien korjaus vanhempiin. Inhimillisyyden ymmärtäminen ja yli kasvaminen. Anteeksianto!
8. Joustavuus ja sen hyväksyminen, ettei omaa tahtoa saa aina läpi.
9. Elämää kuvastava tatuointi.
10. Turhan itsesensuurin lopettaminen. Itsensä kelpuuttaminen itselle ja muille.

-foxheart