Lapsi laatikossa.

On ihanaa tuntea olevansa normaali, vai miten se menikään?
Todellisuudessa elämä on kaukana normaalista jos sydämessä asuu pieni lapsi. Lapsi joka on jostain syystä päässyt vapaaksi laatikostaan, eikä osaa lopettaa riehumista. Sellaisen lapsen kanssa on vaikea sopia yhteisistä pelisäännöistä.
Mahtaa näyttää skitsofreeniseltä kun aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen taantuu yhtäkkiä lapsen tasolle.
Herpaantuu kaikesta tekemästään.
Pysähtyy.
Katsoo hämmentyneenä suoraan silmiin.
Nauttii huomiosta unohtaen kaiken muun.
Unohtaa suojata itseään.
Peittää tunteensa sanoilla ja ilmeillä.
Unohtaa kiinnittää huomiota vallitsevaan tilanteeseen.
On haavoittuva ja täysin aseeton.
Kaikki tämä aiheuttaa niin paljon pelkoa. Hetkittäin kasvoistani voi lukea koko sieluni. Pelottaa, etteivät ihmiset ymmärrä. Pelottaa valta, jonka reaktion vastaanottaja saa. Valta tuhota hetkessä koko ihmissielu.
Tunnen myös tietynlaista syyllisyyttä. Väärä reaktio väärään aikaan. Reaktio, jonka vastaan ottaa joku muu kuin se, jolle sen pitäisi kuulua.
Nämä ovat tunteita, jotka minun olisi pitänyt näyttää äidilleni. Kauan sitten. Olisi pitänyt olla avoin sen sijaan, että tukahdutin kaiken.
Mutta kun mietin tarkemmin en ehkä sittenkään menisi syyttämään tästä ketään. En itseänikään. Ei. Kukaan ei tukahduttanut mitään. Jotain vain tukahtui.
Joka tapauksessa olen pahoillani äitini puolesta, joka ei koskaan saanut vastaanottaa näitä terveitä reaktioita lapseltaan. Lopulta se pakotti hänet luopumaan minusta henkisellä tasolla.
Sanoutumaan irti.
Salaisuus kaikkeen on yksinkertaisuudessaan kosketus. Se vitun kosketus.
Enää en edes jaksa taistella näitä tunteita vastaan. Antaa pikku O:n saada omansa jos tarve huomioon on kerran niin suuri. Loppujen lopuksi tämä asenne on kuitenkin minulle ainoa mahdollinen, sillä olen itse tilanteessa täysin toimintakyvytön.
On vain niin vaikea ymmärtää miksi vallan valtikka on vaihtanut omistajaa juuri nyt.
Tähän on kaksi vaihtoehtoa.
Joko olen tulossa hulluksi ja entistä sairaammaksi.
Vaihtoehdoista parempi ja uskottavampi on se, että olen vihdoin päässyt ongelmieni ytimeen. Nyt kun kaikki muut sotkut on selvitetty ja pystyn hyväksymään itseni paremmin, minulla ei ole enää tarvetta sortaa sisäistä lastani. Yhtä hyvin voin siis päästää sen vapaaksi ja antaa sen kokea osansa tästä maailmasta. Kukaan ei kasva tynnyrissä.
Ehkä siis huolimatta kaikesta hämmennyksestä tämä on merkki paremmasta. Toivosta, että en tule ikuisesti olemaan se hylätty epäorpolapsi.
Ja vaikkei olisikaan, ei se maailmaani kaada.
Kyllä minä tuon kakaran kanssa opin elämään.

Grow, baby, grow!

On ihanaa tuntea olevansa normaali.
Normaali nuori vailla ylimääräisiä ongelmia. Vailla ylimääräistä tuskaa.
On ulkonäköpaineita. Ja tuskaa niistä asioista joista kuuluukin.
Ahdistusta kontrollin puuttumisesta omiin tottumuksiin ja syömisiin. Mutta myös ahdistusta siitä että tiedostaa himoitsevansa kontrollia kyseisiin asioihin.
Ja nautinnonsekaista syyllisyyttä kun ei jaksa kontrolloida niitä.
Ahdistusta siitä että pelkää lähteä toteuttamaan unelmiaan. Taistella kaikkia todennäköisyyksiä vastaan peläten samalla ettei riitä. Tai kykene luottamaan itseensä tarpeeksi.
Ja onnellisuutta kun vielä ei tarvitse päättää.
Ahdistusta siitä, ettei pysty kiinnittymään vielä keneenkään koska ei ole valmis sitoutumaan. Pakenemisenhalua kun seitsemän vuotta vanhempi sosiaalivammainen haluaisi aloittaa suhteen. Tarhattu olo kun saa tietää, että joku on haaveillut minusta.
Ja kuitenkin imarreltu ajatuksesta, että joku tässä maailmassa on kokenut minut ihastumisen arvoiseksi.
Vaikka suurin helpotus olikin kun hän päästi irti.
Tässä ajankohtaiset.
Kasvua vain, sanoi intellektuelli ystäväni.
Mitä viisautta maailma voi meille antaakaan.

-foxheart

Psykoterapiaa.

Olin eilen psykoterapeutin arvioinnissa, enkä voi sanoin kuvata kuinka nurkkaan ajettu fiilis siitä jäi.
Aivan kuin elämäni olisi ennalta määrätty, enkä voisi itse siihen vaikuttaa. Kaikki sairauden näkökulmasta: "Sulla on ollut masennusjakso ja sulle tulee lisää masennusjaksoja, tää on vaan välivaihe."
Välivaihe!
Kuin minulla ei olisi ikinä mahdollisuuksia normaaliin elämään.
Omasta näkökulmastani olen juuri selvinnyt tähän asti vaikeimmasta elämän vaiheesta, joka kuului pitkään ongelmanselvittelyprosessiin.
Uskon muutokseen ja kasvuun. Siihen että vaikeista asioista voi selvitä käsittelemällä niitä jälkeenpäin ja kasvamalla yli. Ja suhtautumalla oikein.
Kyseinen henkilö oli eri mieltä kanssani: "Kun ihminen kokee tarpeeksi kärsimystä, se kuolee. Ja jos ihminen masentuu tarpeeks, se kyynistyy."
Kukakohan tässä se kyyninen osapuoli oli?
En pidä itseäni naiivina. Tai sen naiivimpana kuin minun pitäisi olla tässä elämänvaiheessa.
Uskon että elämä kantaa ja koen että sillä on paljon annettavaa. Minulla on rakkaita ihmisiä, rakkaita paikkoja, asioita joista nautin.
Palikat ovat suht hyvin kasassa ja jokaisen muutoksen kautta vielä paremmin. Asiat ovat hyvin. Tiedostan olevani ailahtelevainen ja taipuvainen masennukseen ja dramaattisiin tunteisiin. Ja otan siitä myös vastuun. Mutta se että olen, ei tarkoita että kyynistyn.
Eletään päivä kerrallaan. Miksi murehtia etukäteen sellaista mikä ei ole varmaa?
Onneksi tämä terapeutti sanoi myös uskovansa, ettei ole hyviä ja huonoja päätöksiä, vain ainoita mahdollisia. Olin samaa mieltä.
Kaikki osat kuuluvat elämään. Jotain on koettu, jotain vaikeaakin, mutta tulevasta ei vielä tiedä.
Minä elän ja olen onnellinen.
Tässä ja nyt.
Sillä loppujen lopuksi se, joka tämän elämän elää olen minä.

-foxheart

Syyllisyys. Helpotus. Anteeksianto.

Oikeastaan tunsin syyllisyyttä siitä että työnsin äidin pois.
Monia vuosia.
Hylkäsin hänet jo niin nuorella iällä, että tulin samalla hyljänneeksi itseni ja omat tarpeeni. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, vaikkeivät aina myönnäkään sitä.
Oli pakko ponnistella, että pystyi olemaan kova ja kylmä sitä kohtaan joka oli kaikista lähimpänä. Piti ponnistella jotta sitä pystyisi satuttamaan satuttamatta itseään.
Olin ylpeä kun onnistuin.Kun olin vihdoin näennäisesti hänestä riippumaton. Railo oli luotu ja äidinrakkaus murskattu. Tunsin itseni voittajaksi.
Olin jopa niin julma että aloin käyttää hyväkseni hänen tunteitaan saavutaakseni asioita joita halusin. Tiesin että hän tekisi mitä vain saavuttaakseen rakkauteni. Se oli helppoa. Eihän minulla ollut omaatuntoa.
Pikkuhiljaa äitini oppi elämään tunteettoman lapsen kanssa mutta kun kuvioihin tuli uusi vanhempi, jolle annettiin nimi varaisä, asiat mutkistuivat. Hän asettui tukemaan äitiäni ja vastustamaan minua. Rankaisemaan minua julmuudestani sanahirviöillä. Se ei auttanut, sillä joka kerta kun minulle kostettiin, kostin kaiken äidille. Mikä kierre!
Kasvoin kovemmaksi. Opin puollustamaan itseäni ja rakentamaan muurit jotta voisin viedä julmuuteni äärimmilleen. Sillä sen kostaminen vaati. Mitään ei saanut näyttää. Itkeä ei saanut.
"Jos olisit mun lapsi, antaisin sulle selkään", olivat sanat jotka syöpyivät muistiini.
Isäpuoleni siis pahensi tilannetta.
Mutta ei ollut syynä siihen. Sillä hän teki kaiken vääryden rakkaudesta äitiini.
En vielä ymmärrä miksi työnsin äidin alunperin pois. Mutta minä olin syyllinen koko soppaan.
Näitä itkettiin viime viikonloppuna kun tunnustin paperille ensimmäistä kertaa oman julmuuteni.
Ja kun näin paperin palavan, padot murtuivat.
Syyllisyys.
Helpotus.
Anteeksianto.
Vuosien painolasti nostettiin harteiltani ja vaivuin täydelliseen rauhaan.
Nyt olen valmis yrittämään uudestaan. Jos voisin rakentaa sillan tuon railon yli.

-foxheart

Vuosi 2012 ja toiveita tulevaisuuteen.

Tällä hetkellä tuntuu kuin elämä olisi kuluttanut minuun reiän.
Jotain on palanut ja jäljelle ovat jääneet vain mustat reunat, jotka ovat niin heikot ettei menetetyn tilalle voi laittaa mitään.
Osittain olen hyväksynyt tämän menetyksen, sillä se teki kaikki muut osani niin paljon vahvemmiksi. Se kasvatti ja muokkasi minua suuntaan johon en olisi muuten tullut lähteneeksi. Se antoi viisautta ja perspektiiviä.
Mustuneet reunat kuitenkin kaipaavat muutakin kuin tyhjyyttä. Onnellisuus jota haalin sisälleni elämän ihanista asioista valuu tuosta reiästä ulos jonka seurauksena olen jälleen tilanteessa jossa millään ole väliä. Tai jossa luulen ettei millään ole väliä.
Toinen seikka minkä reikä olemuksessani teettää on kovuus. Ultimaattinen kestävyys. Olemukseni ei rakoile, siihen ei ole varaa. Kun on jo yksi iso reikä jolle ei voi mitään, on vain luonnollista ettei pienempiä reikiä saa tulla. Silloinhan hajoaisin.
Ikävä puoli tässä on se että pienempiäkin reikiä tarvitaan. Tarvitaan ilmareikiä, jotka tuulettavat ja puhdistavat olemustamme. Tarvitaan reikiä joista muut voivat katsella sitä mitä sisällämme on. Ja jostainhan paskankin on valuttava ulos.
Tämän vuoden tavoitteena on löytää pienempiä reikiä, joiden kautta hengittää. Ja jättää palaneet reunat parantumaan rauhassa. Ehkä silloin voin vielä joskus paikata sen joka puuttuu.
Näitä lupasin:
1. Asenteen muutos positiivisempaan suuntaan
2. Muiden huomioon ottanimen. Tilaa muille muuttua ja kasvaa.
3. Täysillä eläminen ja haikailun loppu. Mahdollisuuksista kiinni!
4. Tunteiden näyttäminen
5. Elämän tallentaminen kirjalliseen muotoon
6. Aikaa ja energiaa niille, jotka ovat valmiit antamaan omaa aikaansa. Huomioi heikommat!
7. Välien korjaus vanhempiin. Inhimillisyyden ymmärtäminen ja yli kasvaminen. Anteeksianto!
8. Joustavuus ja sen hyväksyminen, ettei omaa tahtoa saa aina läpi.
9. Elämää kuvastava tatuointi.
10. Turhan itsesensuurin lopettaminen. Itsensä kelpuuttaminen itselle ja muille.

-foxheart