Ketään ei edes vittu kiinnosta.

Olen yksinäisempi kuin koskaan. En jaksa mitään. Mikään ei kiinnosta. Haluan vain kuolla. Miksi pitäisi jaksaa yrittää uudelleen, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta? Miksi pitäisi jaksaa yrittää uudelleen, kun elämä tuo vain lisää esteitä eteen. Esteitä ei voiteta yksin.
Katkeroituneella sydämellä on vaikea rakastaa mitään tai ketään. En osaa enää luoda. Elämäniloni on kadonnut lapsuuden mukana jonnekin menneisyyteen. En halua syödä, en nukkua, en tavata ihmisiä, en tehdä mitään. Kaikki vaikuttaa liian tylsältä ja melankoliselta edes negatiivisuuteen. Ei vain ole mitään.
Menkää pois. Minä kaivan kuopan ja katoan. Menkää pois ihmiset. Minä vihaan teitä ja maailmaa ja Jumalaa, jonka syytä tämä kaikki on. Olemassa oloni on vaan yksi suuri virhe. Ei kiinnosta!
-foxheart

Tunnelukot.

Tunnelukot voimakkuusjärjestyksessä

Tunnelukko	Voimakkuus
Hylkääminen	erittäin vahva
Vajavuus	erittäin vahva
Emotionaalinen estyneisyys	erittäin vahva
Ulkopuolisuus	erittäin vahva
Tunnevaje	erittäin vahva
Kaltoin kohtelu	erittäin vahva
Pessimistisyys	erittäin vahva
Riittämätön itsekontrolli	vahva
Vaativuus	vahva
Rankaisevuus	vahva
Riippuvuus	vahva
Hyväksynnän haku	vahva
Uhrautuminen	keskivahva
Epäonnistuminen	keskivahva
Oikeutus	keskivahva
Suojattomuus	heikko
Alistuminen	heikko
Kietoutuneisuus	ei tunnelukkoa

Becoming nobody.

En tiedä enää kenen lapsi minun pitäisi olla.
En pysty erottamaan muistoja kuvitelmista.
En totuutta valheesta.
En oikeaa väärästä.
En tiedä miten minusta tuli minä.
Ovatko nämä geenit muka minun?

Kuka on minä?

Miksi pieni lapsi näyttelee roolia sen sijaan, että uskaltaisi olla oma itsensä.
Opin, että kun hymyillään, ollaan kukkia tapetissa.
Kun itketään, ollaan ihmisiä.
Lapset aistivat läpi. Vaikka aikuiset esittävät. Miksi kipu ei olisi ollut todellista? Ei niin pieni pysty valehtelemaan itselleen.
Vai pystyykö?

Kipu on elämän tarkoitus.
Eikö rikkinäinen ihminen ole kiinnostavampi, kuin ehjä?
Haavasta tulee laulu.
Mutta joskus haluan muutakin kuin haavoja.

-foxheart

Lapsuusmuistoja 4

Takkien alla on aivan pimeää. Niiden ruskeat helmat peittävät kaiken. Vain pieni valonsäde tunkeutuu pesääni. Istun syvemmälle rähjäiseen matkalaukkuuni ja tunnen sitä kivaa tunnetta, kun kukaan ei tiedä että minä olen täällä ihan yksin.

Tämä on minun majani.

-foxheart

Ympyrä sulkeutuu.

Mitä on tapahtunut?
Jos todellisuus ei olekaan todellisuutta, miksi minä tunnen näin?
Miksi tulkinnasta tuli todellisuutta?
Vai tuliko sittenkään?
Halusinko erottua ja huutaa ihmisiä näkemään mitä minusta on tullut?
Oliko ongelma sittenkin pääni sisällä vaikka ulkoisesti mitään ei ilmeisesti tapahtunutkaan?
Miksi? Koska minua sattui.
Miksi minua sattui? Koska en tuntenut rakkautta, enkä kestänyt nähdä sellaista muiden kasvoilla, mitä en itse voinut saada.
Miksi en tuntenut rakkautta? Koska olin aikuisten maailmassa näkymätön. Oppinut hymyilemään, vaikken halunnut. Tavallinen lapsi.
Miksi en yrittänyt muuttua aikaisemmin? Koska rakastuin kuolemaan. Kipu oli ainoa kaverini.
Ainoa tapa tuntea mitään.

Ja ympyrä sulkeutuu. Jos ei ole kipua, ei ole mitään. Jos ei ole kipua, ei ole kiinnostava. Jos ei ole kiinnostava, on yksin.
Olen aina ollut.

-foxheart

Nyt sattuu.

Haluan kaivaa kuopan. Käpertyä siihen. Ja kuolla pois.

Olen hämmentynyt miettimisestä. Ajattelu on kuluttanut päähäni reiän. Entäjosseonkinäinentäjosseonkinäinentäjosseonkinäin..... Ääääää! Miten voisi hyväksyä olleensa itse väärässä? Varsinkaan kun ei voi luottaa olleensa väärässä. Tai oikeassa. Ei voi luottaa mihinkään. En halua alistua, en, en, en!!!!
Mutta entä totaalinen kylmyys. Olisiko se parempi vaihtoehto? Totteleminen, mutta vetäytyminen tapetiksi. Vastustamisen lopettaminen. Taistelemisen lopettaminen. Luovuttaminen?
Mutta minä lupasin. Että niin kauan, kuin hengitän taistelen joka solullani äitiäni ja Riivaaja vastaan. Ikuisesti. Taistelu tuo toisaalta lisää kaunaa. Lisää painoa. Lisää kostonhalua. Lisää pahaa. Vähemmän minua. Enemmän roolia.
Se tieto, että äiti rakastaa minua, ei poista tuskaa siitä, etten ole koskaan kokenut niin. Etten ole tuntenut sitä. Olen aina kokenut toisin. Olevani yksin. Miten tunteet voisivat olla vääriä, valheellisia?
Olenko minäkin vain valhetta?
Olematon?
Hengittämätön?

Tunnen etäisesti jotain. Jotain joka liikuttaa jotain tunteettomuuden sisällä.
Kipu.
Nyt sattuu.
Mutta mitä minulle jää jos kipu otetaan pois?

-foxheart

Lapsuusmuistoja 3

Valtava. En ole ikinä nähnyt mitään niin suurta ja oranssia.

Kaiverran sahalaitaisella veitsellä kurpitsan sisuksia ulos. Haisee pahalle.

Annan veitsen isäpuolelleni, koska sähköjodolle pitää tehdä reikä. Jatkan kaivamista käsin.

Veitsi työntyy suoraan sormeni läpi ja kurpitsan sisään purskahtaa verta. Sattuu! Minun sormeni pitää varmasti amputoida. Juoksen eteisen sermin taakse, ettei kukaan näe kyyneliä ja puhallan haavaan. Ei auta.

Hetken päästä äiti tulee sermin taakse ja pyytää, että näytän sormea. En näytä! Äidistä on vaan kiva kun minun sormeni on kipeä. Kyllä minä tiedän, ettei se minua oikeasti rakasta.

-foxheart 

A different point of view.

Tänään syvällisen(tai vähemmän syvällisen) keskustelun tuloksena minulle tarjottiin näkökulmaa, että olisin jossain vaiheessa elämääni tulkinnut äitini suhtautumisen minuun väärin. Juttu jatkui niin, että väärinkäsitys olisi lähtenyt kasvamaan maailmaksi, jossa elän. Se oli kiinnostavaa.
Lisäksi sain tietää että joudun ehkä "alistumaan" äitini lapseksi ja hyväksymään sen että hän saa määrätä elämästäni. Se tuottaa paljon ahdistusta ja tuntuu epäreilulta. Mitä enemmän häntä lähestyn, sitä ahdistuneempi olen. En voi näyttää, kuka olen. Jos kukaan.
Mutta niin kauan kuin hän elättää minut, minun pitäisi kuulemma osoittaa jonkin sortin kunnioitusta. Tämä toisi ehkä rauhan asuntoomme. Se, etten vastustaisi. Se etten yrittäisi nousta äidin ja Riivaajan yläpuolelle. Alistuminen. Hyväksyminen. Mutta miten?
On totta että olen kova. Kuin kivi. Tunteeton. Ja sitä tunteettomampi, mitä enemmän äitini yrittää pakottaa tunteitani esiin. Reaktioita.
Olen julma.
Sanon suoraan: "Minä en rakasta sinua.". En halua rakastaa. Ei tunnu omatunnossa. Se jättää minut täysin kylmäksi. Ei tunnu missään. Tiedostan, että loukkaan, mutta tuntuu hyvältä kostaa ja maksaa välillä takaisin. Silmä silmästä.

Tämä on se mitä tapahtuu nyt. Sitä mikä pitää haavat auki. En tiedä vielä, misin suuntaan ajatukseni lähtevät. Joko mikään ei muutu ja asiat mutkistuvat tai joudun alistumaan äitini lapseksi ja toteamaan, että olen väärässä. Että vika oli minussa.
Mutta vanhat haavani ovat suurempi ongelma.

Katkeruus. Se, etten luota. Viiltely. Se etten osaa rakastaa. Halu kuolla.

-foxheart

Lapsuusmuistoja 2

Puristan likaisenkeltaista takinhelmaa ja vastustan kaikin voimin. En halua jäädä yksin!

                      Tiedän, että mummi on vahvempi kuin minä, mutta en aio päästää irti ikinä. Otteeni alkaa lipsua ja tuntuu kuin mahassani olisi siili, joka pörhistäisi piikkejään. Ei!

Mummi sanoo, että hänen on pakko mennä, ettei myöhästy töistä. Takinhelma kiskaistaan käsistäni. Huudan.

                      Ovi kolahtaa ja minä olen menettänyt kaiken. Juoksen pikkuhuoneeseen, heittäydyn sängylle ja itken. Sänkyä ei ole vielä pedattu. Vaaleanpunaisissa lakanoissa on pieniä punaisia pisteitä siisteissä riveissä. Tyhmä kuviointi, ei vaaleanpunainen sovi yhteen kirkaanpunaisen kanssa!

-foxheart

Lapsuusmuistoja 1

Räplään turkoosin villatakkini helmaa. Se on pehmeä, mutta napit ovat kovat ja valkoiset. Suunpielet nykivät kohti korvia, vaikka jännittää. Maailman paras päivä!

Kaakelipöydällä on kukkia ja valkoinen kermakakku. Isillä on vaaleanvihreä ja kiiltävä paita. Itseasiassa koko päivä on ihan vaaleanvihreä. Hän hymyilee minulle sytyttäessään kakun päälle kolme kynttilää.

Veera ja Kaisa ovat tulleet meille. He eivät juuri nyt kiinnosta minua, sillä nyt on aika puhaltaa kynttilät. Kurottaudun kakun ylle ja isi pitää minua käsistä kiinni, etten kumarru liian syvään.

Veera hymyilee minulle ja kun h-hetki koittaa ja minulla on keuhkot täynnä ilmaa, hänkin kumartuu kakun ylle. Kynttilät sammuvat heti, sillä Veera osaa puhaltaa kovempaa, kuin minä. En ehdi puhaltaa.

Itkettää ja kurkussa on joku iso pala. Isi kysyy, mikä hätänä. Sanon etten saanut puhaltaa. Minä vihaan Veeraa!

Isi sytyttää kynttilät uudelleen ja kehottaa minua puhaltamaan. Isi ei tajua, ettei se ole enää sama asia. Kaikki on pilalla!

- foxheart

Numb.

Paluu arkeen. Yritän kovasti muistella eilisiltaisia tuntemuksia, mutta en muista. Mitään. Numb, turtunut, tyhjä. Se on tämänhetkinen olotila. Ei mitään.
Ensin kaikki oli ihan hyvin, tarpeeksi hyvin. Sitten tuli ahdistus. Ja sitten purkutilanne. Juoksin ja viilsin. Ei auttanut. Vaikutti vain. Ja nyt on tyhjä olo.
Pari yötä sitten jäin unessa ratikan alle. Se oli ihanaa.

-foxheart

No regrets.

Takana harvinaisen onnistunut syysloma:

1. Rikoin alkoholittomuuteni tutun synttäribileissä. Tavallinen normikänni piristi päivää. Ei mitään sekoilua. Ja likööri oli hyvää, nam. Rajat on tehty rikkomista varten.

2. Uusi biisi ja ihana lyriikka flow, matskua tulee ihan hulluna! Kunpa olisi aina näin paljon aikaa tehdä kaikkea.

3. Mummin kanssa kaupungilla -> uudet vaatteet. Olen viimeksi ostanut jotain uutena varmaan ennen kesälomaa. Oli virkistävää saada välillä uusiakin vaatteita.

4. Tree of life. Aivan loistava leffa!

5. Kaverin huoneen maalaus. Saatiin vapaat kädet(värejä oli tosin rajallinen määrä). Seinät tulivat täyteen kaikkea sälää. Onko mitään hauskempaa?!

6. Ihmisten tapaaminen. Koska vietin lomani kaupungissa näin luonnollisesti kavereitani, sekä monia longtimenoseen ihmisiä.

7. Facebookin hiljaisuus synttäripäivänä. <3

NO REGRETS!

-foxheart

Sweet 16(or not).

Kuusitoista. Miksi? 

Tunnen oloni edelleen 12 vuotiaaksi, vain läskimmäksi. Ja vähemmän onnelliseksi.

Yksi päivä muiden joukossa. Edelleen yhtä hukassa. Ei. Ehkä vielä enemmän hukassa, kuin eilen. Tietämättä mihin kääntyä, mitä päättää. Mitä haluta. Minä en halua mitään, mutta silti kaikkea. 

Haluan hankkia tatuoinnin selkääni, jossa on kaksi sinistä silmää ja mennä hyppäämään benjiä. Haluan matkustaa intiaan ja kävellä Walk of Famen päästä päähän. Haluan elää vuoden metsässä ja opetella Chopinin vallankumousetydin. Mutta haluan sen kaiken nyt. Nämä eivät ole tulevaisuuden suunnitelmia. Minulla ei ole tulevaisuutta.

En tiedä mitä haluan elämältä. 

Ihmisiltä en halua mitään, sen olen jo oppinut. Ihmiset ovat itsekkäitä, keneenkään ei voi luottaa. Pitää vain olla vahva ja seisoa omilla jaloilla, vaikka se tekisi kipeää. Ja sekin vain siksi, ettei uskalla pudota.

-foxheart

Impulsiivisuus.

Seison raitiovaunupysäkillä. 

Kylmä tuuli leikittelee hiuksillani ja saa minut tärisemään. 

Spora tulee ja lihakseni jännttyvät hyppyyn. Tästä lähtee! Nyt! Tätä minä haluan! Mutta...

Hetken epäröinti, pieni ääni päässä. Joka on erimieltä. Ei.

Epäröinnin seurauksena hetki menee ohi.

Kaduttaa.

Minä en pystynyt siihen.

Vielä.

Oh, God! Onko tämä nyt sitten sitä elämään opettelua... Tällaisia ajatuksia. Impulsseja.

-foxheart

Repsahdus.

Viiltely on kuin huumetta. Valtaa omaan kehoon ja elämään. Kontrollia. Ehkä vääränlaista, mutta kontrollia kuitenkin. Jotain mitä tarvitsen. 

Mutta koska päätin alkaa opetalla elämään kuin oikea ihminen, halusin lopettaa. Saippuakuplat ovat yllättävän hyvä korvike. En laskenut päiviä, mutta luulin jo selättäneeni pahat tapani. Olin jo melkein voiton puolella, vaikka tunsin ahdistuksen tekevän patoa rintakehäni sisälle. 

Halusin niin kovasti yrittää ja taistella. Taistella pahoja ajatuksia vastaan. Taistella vihaa ja itseinhoa vastaan. Taistella kuolemaa vastaan. 

En onnistunut. Repsahdin pahasti ja veri virtasi. Ja nyt tekisi mieli nauraa. Nauraa häpeästä ja helpotuksesta. Ei auta paljon paskaakaan, mutta toimii. 

Kiitos. Pato on purettu. Voin taas hegittää vähän aikaa. Sairasta mutta niin ihanaa. Ja nyt tuntuu hyvältä. Niin hyvältä, että voisin jättää kaiken ja leijailla aurinkoon.

-foxheart