Vuosi 2011.

Tajusin juuri, että tänään tulee täyteen vuosi siitä kun aloitin blogin. Hämmentävää. Aika on kulunut liian nopeasti.
Mutta on tästä ajatusten selvittämisestä ilmeisesti ollut hyötyäkin, sillä olen kasvanut ihmisenä viimeisen vuoden aikana melkein liikaa(onko tämä mahdollista?). Oppinut asioita elämästä ja ihmisenä olemisesta. Murtanut esteitä ja muureja, joiden piti olla ylitsepääsemättömiä. Niin piti. Mutteivät olleet. Oppinut olemaan enemmän sinut itsensä ja muiden kanssa. Oppinut olemaan onnellinen.
Kaikkine ongelminensa ja ahdistuksinensakin tämä vuosi on ollut täydellinen. Tärkeintä on kokea ja uskaltaa lähteä seikkailemaan, sillä elämä on täynnä tutkimisen arvoisia asioita.
Siis mitä? Kuulostaa juuri sellaiselta onnensekaiselta ja naiivilta sanahelinältä, millaiseen en ole tottunut uskomaan.
Olen muuttunut. Erilaiseksi. En ehjäksi, mutta onnellisemmaksi.
Enempää en voi pyytää.

-foxheart

Onnenhetki menneisyydestä.

Se aito ja originaali. Lapsuuden joulu. Lämmin ja turvallinen. Unelias ja samanaikaisesti jännittävä. Mutta unohtunut, kunnes klikkasin sen tänään youtubesta. Tämä pieni onnenhetki ei vaadi mitään. Etsikää ja löytäkää, sillä kaikki on jo täällä.
Ja tähän tulisi se kielletty lause. <3

-foxheart

Sinä päivänä kun minusta tuli filosofi.

Onnellisuus on päätös. Tieto olla onnellinen. Tieto siitä, mitä ei halua olla. Tarve tiedostaa hetket, jolloin on tyytyväinen. Helpotusta huonona päivänä, kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki menee ohi. Tieto siitä, että huomenna kaikki on paremmin. Päätös päätyä hyvään kierteeseen.

Olin kauan huonossa kierteessä, koska pelkäsin. Pelkäsin tuntematonta ja sitä, mikä tulee kivun tilalle. Pelkäsin päästää irti tutusta ja turvallisesta kivusta, joka kulutti minua päivä päivältä. Pelkäsin päästää irti takinhelmasta, johon olin tarrautunut koko elämäni.

Nyt kaikki on muuttunut. En tiedä mitä olen. Vai olenko? Tiedän vain että on syitä ja seurauksia. Sattumia. Tapahtumia. Ja kaikki menee Jumalan suunnitelman mukaan. Sattuman kaupalla Jumala päättää törmäävätkö kaksi ihmistä toisiinsa ja rakastuvat vai eivätkö. Sattuma säätää kohtalot. Sattuma on Jumalan työväline. Ei ole mitään syytä jatkuvalle punnitsemiselle ja ahdistukselle. Kaikki menee oikein.

Me luulemme päättävämme vapaasta tahdosta. On olemassa monia eri reittejä. Monia eri ihmisiä. Mutta silti me kaikki päädymme samaan. Kuolemaan. Pelon kohtaamiseen. Ja sen jälkeen tuntemattomaan. Kaikki se kuuluu suunnitelmaan. Millään ei siis ole mitään väliä ja silti kaikki merkitsee.

Minulla on jotain enemmän, koska uskon. Koska olen yhteistyöhaluinen. Ihmistä ei määrittele hänen menneisyytensä, vaan valinnat joita hän tekee. On olemassa hyviä valintoja ja huonoja valintoja. Kaikki Jumalan kanssa tehdyt valinnat ovat hyviä. Jos et tee yhteistyötä, valinnat ovat hyviä, mutta eivät vain sinun kannaltasi. Silloin et myöskään löydä onnellisuutta. Onnettomat ihmiset eivät elä sanan merkityksessä. He ovat tyhjiä kuoria. Rakkaudettomia eläimiä. Elottomia. Hengittämättömiä.

Onnettomuus tulee yhteydettömättömyydestä Jumalaan. Itsensä nostamisesta Jumalan kaltaiseksi paremman puutteessa. Ylimielisyydestä ja vääristä luuloista. Luulosta, että voi itse päättää ja olla oikeassa. Se on väärin, sillä ei ole oikeaa eikä väärää.

Oikeus ja vääryys ovat vain mielessämme, koska haluamme määritellä ja lokeroida asioita. Kuten Jumalat. Ei ole väliä mihin yliluonnolliseen hyvyyteen uskot, kunhan uskot, sillä se on oikein. Eilaiset uskonnot ovat vain ihmisten tapa lokeroida ja kytkeytyä omaan visioonsa Jumalasta. Tarvitsemme kontrollin. Mutta emme tajua, että tämä maailma ei etene kontrolliin. Se etenee kaaokseen. Ja tässä tapauksessa ihminen eroaa luonnosta.

Ihminen etenee vain puoliksi kaaokseen. Luontoa noudattava puoli etenee kaaokseen ja kontrollia hakeva puoli etenee järkestytä kohti. Tämä puolestaan aiheuttaa ristiriitaa, jonka takia kaikki on niin vitun monimutkaista. Eikö olekin kummallista? Olemme mutantteja tässä ketjussa. Ristiriita taas puolestaan on kiinnostavaa, sillä se on poikkeavaa ja muistuttaa sattumaa. Ristiriita saa ihmisen kiinnostumaan. Sekin oli siis osa suunnitelmaa, jotta kaikki tämä toteutuisi.

Mutta tasapainossa pysyäksemme meidän pitää myös heittäytyä yhteistyöhön, hyväksyä suunnitelma ja luottaa tietäen, että se on oikein. Emmehän halua kallistua kummallekaan puolelle. Paras valinta on olla valitsematta. Meidät haluttiin tehdä erilaisiksi. 

Mutta miksi? 

-foxheart

Kun ei huolehdi liikaa.

Kaikki on hyvin. Mitä valehtelua!

Onni ei ole pysyvää. Se ei ole räiskähtelevää, niinkuin rakkaus. Sitä ei myöskään löydä jos ei halua etsiä. Se on niissä pienissä hetkissä, jolloin voi vain olla tyytyväinen.
Kun pääsee kokeesta läpi, eikä ole enää ikinä kemiaa. Kun voi syödä huoletta puoli litraa jäätelöä. Kun saa juostua lenkin loppuun ja pääsee suihkuun. Kun näkee ihanan unen, jonka muistaa. Kun ei tarvitse odottaa sporaa. Kun saa heittää huonoa läppää, joka ei ole hauskaa. Kun saa katsoa disney-leffoja. Kun pääsee perjantaina koulusta eikä viikonlopulle ole mitään suunnitelmia. Kun kissa jahtaa laservaloa. Kun voi kiljua kuin lintu ja kaikki ohikulkijat kääntyvät katsomaan. Kun laulaa Alicia Keys:iä, vaikkei ole avannut ääntä. Kun menee ilman meikkiä kouluun. Kun ei huolehdi liikaa.

Olen silloin tällöin ihan onnellinen, vaikka useimmiten olen ahdistunut ja masentunut. Parempi.

-foxheart

Se ahdistava perhejuhla.

Vihaan talvea. Kylmää viimaa, joka tunkee kauluksen sisään ja saa niskakarvat nousemaan pystyyn.  Räntää, joka sotkee meikit ja kampauksen lopullisesti vain minulta, eikä keneltäkään muulta. 

Pimeyttä, joka tuntuu valtavana painona hartioilla ja kasvoilla. Ihmistä vahvempaa myräkkää, jonka halki ei selviä Helsingin keskustassa. En pysty hymyilemään. 

Mutta ennenkaikkea vihaan joulua. Tai oikeastaan joulunviettoa, en niinkään sen sanomaa. Ylikaupallistettua materialismin juhlaa, jolloin lahjotaan muita ihmisiä turhalla krääsällä ja samalla tuotetaan lahjottavalle paine vastalahjasta(jotka kipataan huonolla tuurilla joulun jälkeen vintille). 

Tekopyhyyden huipentumaa sukulaisten riidellessä ja välillä tiuskaistessa väliin "käyttäydypäs kiltisti"- kommentin. 

Sstressi saa uuden muodon kun hyöritään ja pyöritään ja ollaan muka niin joulukiireisiä, eikä viitsitä sanoa kiitos tai anteeksi. Mistään. Jouluruoat tarttuvat kurkkuun liiallisen karkinsyönnin seurauksena. Silmät ovat kipeät TV:n katselusta. 

MINÄ EN HALUA TÄTÄ ENÄÄ! Ahdistavaa. 

Miksi en saa itse valita keiden kanssa olen? Miksi joulun pitää olla perhejuhla?! Miksi kaikki pakotetaan samoihin neliöihin huutamaan toisilleen tai vaihtoehtoisesti vetäytymään kirjan tai tietokoneen ruudun taakse? 

Miksi lapset luulevat, että nyt juhlitaan Joulupukin syntymäpäiviä?

-foxheart

Just pray!

Rukous. Sen voima on ihmeellinen. Jos vain osaa etsiä. Nähdä vastaukset ja ymmärtää, ettei olekaan aina yksin. Että on ainakin yksi, joka ei jätä. Jos en itse jätä. 

Jos osaa tuntea voiman. Käsittämättömän energian, joka lävistää kaikki elolliset olennot.

Minun tapani suojella rakkaitani. Pyytää jotakuta suurempaa suojelemaan. Rukoilla, ettei mitään pahaa tapahdu. 

Sillä minä en usko onneen, sen kestävyyteen. On vain ajan kysymys milloin se pirstoutuu ja paljastaa jotain pahaa. Se löytää aina kuopan tai alamäen, johon vajoan. 

Pyydän, ettei ketään satu. Etten riko ihmisiä. Että osaisin rakastaa murskaamatta ja viiltämättä.

Kuin ihminen. 

-foxheart

Tarkoituksena satuttaa.

En vihaa äitiä enää niin paljon. Minkäs sille  voi, jos on paska ihminen. Tilalle on tullut pettymys ja katkeruus nostaa päätään jostain läheltä.
En enää toivo hänen kuolemaansa. Se on ok, mutta vain jos pidän hänet pitkällä tikulla tarpeeksi kaukana. Ei kosketusta.
Ei hymyä.
Itsenäinen katse ja kovat kasvot.
En minä ainakaan anna mitään. Minulla ei ole huonoa omatuntoa. Hetkikin vain lisää, niin työnnän hänet kauemmaksi.
Kai minä yritin, mutta ostosreissu päättyi riitaan. Ja raivoon. Tiedostin ensimmäistä kertaa, kuinka energiani hyökkäsivät toista ihmistä vastaan motivaationaan vain viha ja ärtymys. Tarkoituksena satuttaa. Minä olin ensmmäisenä kotona ja melkein luulin, että äiti jäisi auton alle.
Koska hänkään ei halua yrittää.
Melkein toivoin, mutta en siltikään.
Mitä tästä muka tulee?

-foxheart

Butterfly.

Piiloon!

Haluaisin vain piiloutua.
En halua olla energiavampyyri, en halua olla se ihminen, joka julmasti pitää itsensä elossa muiden kustannuksella! On aika sulkea energiakanavat.
Olen päättänyt. Haluan oppia reikin(googlettamalla löytyy). Olen kyllä oikeastaan halunnut oppia sen jo 13-vuotiaasta asti, mutta nyt minun on pakko oppia se. Sulkemaan kanavat ja avaamaan kanava ylöspäin.
Kysymys onkin: Kuinka monen ihmisen energiat ehdin vahingossa imaista itseeni, ennenkuin pääsen yhdellekään reiki-kurssille. Ja keiden? Ketkä rakkaistani menetän?
Minä häpeän. Haluan muuttaa pahvilaatikkoon ja unohtaa kaiken. Mutten pysty. Pakko sinnitellä ja toivoa, ettei kukaan katso silmiin. Muuttua tapetiksi. Olla taas näkymätön.
Ettei ketään satu.

-foxheart

I'm a monster.

Vaihdoin vahingossa energioita yhden kaverin kanssa, tulos:

"Mä en vaan pysty olee sun kaa, pelkään liikaa."

"Mitä sä pelkäät?"

"Sua."

Katoavatko kaikki ihmiset elämästäni, kun he saavat tietää kuka olen? Tiedän kyllä, että minulla on liikaa negatiivista energiaa, sillä olen burnoutissa. Enkä voi sille mitään.

Kukaan ei halua, eikä uskalla yrittää olla kanssani. Kaikki pakenevat. 

Heitä sattuu.

Olisi palvelus maailmalle, jos kuolisin.

Olen ihmishirviö.

-foxheart

Miten voi elää, jos sielu on rikki?

Sieluni taitanut mennä rikki. Kyllä, ihan varmasti. Ei pitäisi ehkä keskittyä siihen liikaa, mutten voi erehtyä.
Kyllä minä jotenkuten jaksan, ainakin nyt väliaikaisesti(vaikka en olekaan suunnitellut eläväni sitä legendaarista 27 pidemmälle, jos edes sinne asti). Pitää ensin vähän tutkimusmatkailla, ennenkuin luovuttaa. Enkä minä sitäpaitsi aio luovuttaa. Aion ensin löytää jotain menetettävää, että tiedän mistä luovun. Mutta miten voi elää, jos sielu on rikki?
Eikö silloin ole turmeltunut, julma ja paha ihminen. Itsekäs ja vihainen. On.
Minä. Olen.

-foxheart

Valo loistaa pimeydessä.

Näin keskellä pimeyttä tajuan jotain.
Tämä ei ole synkin talvi. Pahemminkin on ollut. Tämä ei ole pohja.
Haluan kiljua kuin lintu ja juosta maailmanääriin.
Minä paranen. En heti ja nyt, mutta pikkuhiljaa.
Ja vielä sattuu. Se tulee olemaan ikuisesti osa minua, eikä yksinäisyys ikinä katoa.
Samoin kuin ei katkeruuskaan.

Olen kuitenkin päästänyt irti irtipäästämisen pelosta. Kontrollista, ja vääristä luuloista.
Se mitä on tapahtunut, on jo tapahtunut, enkä voi muuttaa sitä. Mutta tulevaisuutta voin muuttaa. Tekemällä tietoisia valintoja elämän puolesta.

Tämä on minun tutkimusmatkani maailmaan jonka jätin neljä vuotta sitten lopullisesti. Se on nyt erilainen.
Uusi,
pelottava,
jännittävä,
kaunis,
ruma,
karu,
inspiroiva,
surullisen sininen,
ajan kuluttama,
katkera,
kylmä,
polttava,
säteilevä,
harmaa,
naurava,
musikaalinen,
kiireinen,
kujeileva,
räiskähtelevä,
ujo,
vihainen,
äänekäs,
hiljainen,
läpikuultava,
hauras,
särkyvä,
menetetty,
vahva,
unohtunut,
sumuinen,
hukkunut,
kasvanut,
ymmärtäväinen,
ilkeä,
kateellinen,
tyhjä,
näkymätön,
hyväksyvä
ja osa minua,
yhtä kirjava kuin minäkin olen ollut elämäni aikana.
Valo loistaa pimeydessä. Se koskettaa jostain läheltä.

-foxheart

Hengittäväiset

Aamu ei ole auringon nousu. Se on harmaa.

Herään kuopasta, jonne olen käpertynyt pakoon pimeän sormia. Sinä katsot minua ja olet jo ehkä siinä vieressä kyyneleet poskillasi. Me hengittäväiset kokoonnumme näin kuun kirpeässä kajossa.

Hymysi nipistelee poskilla ja voidaan vain olla.

Sun pulssi antoi mulle mun elämän takaisin.

Ne sykäykset.

-foxheart

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa.

Pimeys. Ikuinen viholliseni. Yksinäisyyden tunnit ja halu juosta pakoon kaikkea. Itsensä tiedostaminen saaliiksi. Umpikuja ja ahdistuminen. Rukous, jota kukaan ei kuule.
Me olemme kansa pimeydessä. Miksi kukaan haluaa elää täällä? Täällä kuollaan vain siksi, että kaikki on liian hyvin. Masennutaan. Näännytään ja kuihdutaan. Kukaan ei välty.

-foxheart

Lost feelings.

Voin kertoa itsestäni sen verran, että olen musiikkimaultani hyvin nirso. Vain harvat artistit ja bändit kelpaavat minulle. Ensimmäinen genre mitä kuuntelin oli heavy metal. Ei ihan tyyppillistä 11-vuotiaalle. Jossain vaiheessa rakastuin elokuvamusiikkiin ja heavy metal jäi.
Mikään ei meinannut riittää. Tarvitsin tunnetta. Absoluuttista musiikkia. Ei sanoja. Vain loputtomasti jatkuvaa tunnelmointia. Uhkaavaa rummutusta ja ulinaa. Hollywood-viuluja(<3). Surullista oboeta. Melankolista flyygeliä. Ne olivat ainoita ystäviäni omassa pikku maailmassani. Tunne. Kipu jossain muodossa jo silloin. Tieto sisään lukituista kyynelistä.

Kaipaan inhimillisyyttä. Olen kyllästynyt elämän kovuuteen. Tähän turtuneeseen sieluun. 

Joskus tekisi vain mieli halata jotakuta että olisi itsellä parempi olla. En kuitenkaan toista virheitä, mitä minun kohdallani on tehty. En halua halata ihmistä kuin pehmolelua. Vain saadakseni.

Toisaalta taas olisi joskus ihan kivaa halata jotakuta toista ihan vain siksi, että sillä toisella olisi hyvä olla. 

Emotionaalisesti estyneenä ihmisenä olen kykenemätön kumpaankin. Tunnen, mutta en näytä kaikkea. En uskalla huutaa apua. Pyytää jotakuta olemaan kääntämättä selkäänsä. 

Pysymään. 

Olemaan läsnä, siinä vieressä. 

Silittämässä säröt näkymättömiin.

Yksi parhaista instrumental biiseistä ikinä.

-foxheart

Kukaan ei halua korjata minua.

En tule ikinä pääsemään eroon katkeruudestani. Tajusin sen tänään. En pysty päästämään koskaan täysin irti vanhoista haavoista. Ja uusia tulee aivan varmasti.
Jotkut ihmiset pysyvät rikkonaisina. Ja kukaan ei halua korjata niitä kaikista rikkinäisimpiä, jotka ovat jo oppineet elämään rikkonaisuutensa kanssa. Kivusta tulee syy elää. Ainoa tapa tuntea mitään kunnolla.

Kaikista eniten ihmisessä inhoan sitä, kun en saa selvää kiinnostaako seurani vai ei. Minua kohdellaan yleensäottaen ihan ystävällisesti, mutta miksi puhelin on sitten hiljaa? En pidä itseäni ilkeämpänä kuin ketään muutakaan. Ei minun kanssani haluta viettää aikaa. Kukaan ei halua tavata, soittaa tai olla yhteydessä. Miksi?
Istuessani pydän ääreen, ihmiset lipuvat hiljalleen pois, yksi toisensa jälkeen. Lopuksi jään yksin. Pelkään mitä sanon, etten vain päästä suustani mitään typerää, joka tekisi minusta epämiellyttävän ihmisen. Huonomman ihmisen, jos mahdollista. En osaa miellyttää keskustelukumppaneitani, olla fiksu ja nauraa oikeissa kohdissa. Olen vain tylsä. Ulkopuolinen. Ja jossain sisällä kiljun.

Kukaan ei halua korjata minua.

-foxheart

Hoi, missä olet elämä?!

Mikä on jokaisen lukiolaisen pahin vihollinen sekä paras ystävä?

Kalenteri. Liikaa kaikkea. Se tunne kun tietää pisteen mihin oma jaksaminen riittää. Ja sen yli on pakko vaan jotenkin repiä itsensä. En voi käsittää, että jokainen opettaja jaksaa vieläkin uskoa oman aineensa olevan ylivertainen muihin verrattuna. Että siihenhän kaikki tietenkin panostavat. 

"Ei se kolme tehtävää ole paljon." Kyllä se on. Kun se sama kolme tehtävää tulee myös kaikilta muilta opettajilta. Ja parhaassa tapauksessa vielä lisää. Ja rästit kun ei ehdi. Ja silti tiesi että näinhän siinä käy.

Hoi, missä olet elämä?! Sellaista ei lukiolainen omista.

Priorisointi. Siinä vastaus. Sitä kaikki hokevat.

Ai jätänkö sitten tekemättä? Mitä voin muka vielä karsia? En minä tee läksyjä. En minä tee mitään. Mihin aika kuluu? 

En minä osaa priorisoida. 

Oravanpyörä. Päivien suunnittelu. Päänsärky. Nukkuminen tunneilla. Painajaiset. Harrastukset. Tekemättä jääneet asiat. Väsymys. Burn out.

-foxheart

Paluu ihmisyyteen.

Paluu ihmisyyteen. Tunne-elämään. Ehkä. Ja hetken luulin, ettei tämä olekaan hassumpaa. Kun katsoin auringonnousua ratikan ikkunasta ja sen laskua kun palasin kotiin. Toisiinsa nojaavia rakastavaisia. Tämä taitaakin olla elämää. "Normaalia". Mutta se ei tee siitä yhtään helpompaa kestää. 

Haluan vieläkin kuolemani. Olen edelleen jotenkin eristyksistä. Katson vierestä, kun muut elävät tietäen etten voi koskettaa heidän elämiään omallani. En kuulu kenellekään.

Osa ihmisistä suojelee itseään, eikä päästä lähelle. Jos päästää, satutan heitä. Että menisivät pois. Sillä minä en kestä kontaktia. Sitä katsetta kun pitäisi sanoa jotain fiksua. Huonoja vitsejä. 

En kestä pettymyksen kirpeää makua, kun jään tyhjän päälle huutamaan ihmisen perään. Riski ei kannata, kun tietää jo etukäteen pettyvänsä. Kukaan ei tunnu riittävän. Kukaan ei tunnu viihtyvän seurassani. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Miksi pitäisikään?

En tiedä edelleenkään kuka olen, mikä on totta ja mikä illuusiota. Mutta olen alistunut ja totellut omassa mittapuussani kiltisti huoltajiani. Nähdäkseni, ettei mikään muutu. Silti odotan vielä. Kärsin. Ei. Olen kärsivällinen.

Ja ehkä joskus vielä kasvan. Tajuan, että nämä ongelmat eivät ansaitse tällaista vaivaa ja vellomista. Sitä toivon.

Pahin kaikista on kuitenkin yksinäisyys. Ei välttämättä yksin, mutta yksinäinen. Kun haroo pimeässä ihmisten perään, jotka joskus tunsi. Eikä löydä sitä klikkiä, joka ennen oli. Se ettei vaan pysty kestämään omaa seuraansa. Ei edes kaikua vastaamassa. Se syö.

-foxheart

Elämää sisäisesti kuolleena.

Takana taas yhdet bileet. Ei huvittanut edes ryypätä. Katsoin kun muut sekoilivat. Vesipiippukin on yliarvotettua.

Nyt en jaksaisi edes kuolla. Mitä hyötyä siitäkin olisi?

Haluan vain vajota. Alas, alas, alas.

Kohta kolme viikkoa takana. 

Kolme viikkoa sisäisesti kuolleena. Viiltämättä, ajoittain syömättä, identiteetti kriisissä. Pelkoa, mutta ei sittenkään. En minä tunne enää mitään. Olen muuttunut kiveksi.
Sarkastinen. Kyllä.
Vittumainen. Kyllä.
Haluton elämään. Kyllä.

Silti on yritettävä. Jos en yritä, olen aina se joku joka jäi luovuttamisen ja irtipäästämisen vaikeuden välimaastoon. Siksi yritän keksiä jokaiselle päivälle 5 positiivista asiaa. Tietäen salaa ettei se auta.

5 hyvää asiaa tänään:
Illanvietto kavereiden kanssa.
Ei koulua.
Aamuisen raikas keskusta.
Isä kahden lapsen kanssa leikkimässä kauppaa sporassa.
Suklaa.

-foxheart

Ketään ei edes vittu kiinnosta.

Olen yksinäisempi kuin koskaan. En jaksa mitään. Mikään ei kiinnosta. Haluan vain kuolla. Miksi pitäisi jaksaa yrittää uudelleen, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta? Miksi pitäisi jaksaa yrittää uudelleen, kun elämä tuo vain lisää esteitä eteen. Esteitä ei voiteta yksin.
Katkeroituneella sydämellä on vaikea rakastaa mitään tai ketään. En osaa enää luoda. Elämäniloni on kadonnut lapsuuden mukana jonnekin menneisyyteen. En halua syödä, en nukkua, en tavata ihmisiä, en tehdä mitään. Kaikki vaikuttaa liian tylsältä ja melankoliselta edes negatiivisuuteen. Ei vain ole mitään.
Menkää pois. Minä kaivan kuopan ja katoan. Menkää pois ihmiset. Minä vihaan teitä ja maailmaa ja Jumalaa, jonka syytä tämä kaikki on. Olemassa oloni on vaan yksi suuri virhe. Ei kiinnosta!
-foxheart

Tunnelukot.

Tunnelukot voimakkuusjärjestyksessä

Tunnelukko	Voimakkuus
Hylkääminen	erittäin vahva
Vajavuus	erittäin vahva
Emotionaalinen estyneisyys	erittäin vahva
Ulkopuolisuus	erittäin vahva
Tunnevaje	erittäin vahva
Kaltoin kohtelu	erittäin vahva
Pessimistisyys	erittäin vahva
Riittämätön itsekontrolli	vahva
Vaativuus	vahva
Rankaisevuus	vahva
Riippuvuus	vahva
Hyväksynnän haku	vahva
Uhrautuminen	keskivahva
Epäonnistuminen	keskivahva
Oikeutus	keskivahva
Suojattomuus	heikko
Alistuminen	heikko
Kietoutuneisuus	ei tunnelukkoa

Becoming nobody.

En tiedä enää kenen lapsi minun pitäisi olla.
En pysty erottamaan muistoja kuvitelmista.
En totuutta valheesta.
En oikeaa väärästä.
En tiedä miten minusta tuli minä.
Ovatko nämä geenit muka minun?

Kuka on minä?

Miksi pieni lapsi näyttelee roolia sen sijaan, että uskaltaisi olla oma itsensä.
Opin, että kun hymyillään, ollaan kukkia tapetissa.
Kun itketään, ollaan ihmisiä.
Lapset aistivat läpi. Vaikka aikuiset esittävät. Miksi kipu ei olisi ollut todellista? Ei niin pieni pysty valehtelemaan itselleen.
Vai pystyykö?

Kipu on elämän tarkoitus.
Eikö rikkinäinen ihminen ole kiinnostavampi, kuin ehjä?
Haavasta tulee laulu.
Mutta joskus haluan muutakin kuin haavoja.

-foxheart

Lapsuusmuistoja 4

Takkien alla on aivan pimeää. Niiden ruskeat helmat peittävät kaiken. Vain pieni valonsäde tunkeutuu pesääni. Istun syvemmälle rähjäiseen matkalaukkuuni ja tunnen sitä kivaa tunnetta, kun kukaan ei tiedä että minä olen täällä ihan yksin.

Tämä on minun majani.

-foxheart

Ympyrä sulkeutuu.

Mitä on tapahtunut?
Jos todellisuus ei olekaan todellisuutta, miksi minä tunnen näin?
Miksi tulkinnasta tuli todellisuutta?
Vai tuliko sittenkään?
Halusinko erottua ja huutaa ihmisiä näkemään mitä minusta on tullut?
Oliko ongelma sittenkin pääni sisällä vaikka ulkoisesti mitään ei ilmeisesti tapahtunutkaan?
Miksi? Koska minua sattui.
Miksi minua sattui? Koska en tuntenut rakkautta, enkä kestänyt nähdä sellaista muiden kasvoilla, mitä en itse voinut saada.
Miksi en tuntenut rakkautta? Koska olin aikuisten maailmassa näkymätön. Oppinut hymyilemään, vaikken halunnut. Tavallinen lapsi.
Miksi en yrittänyt muuttua aikaisemmin? Koska rakastuin kuolemaan. Kipu oli ainoa kaverini.
Ainoa tapa tuntea mitään.

Ja ympyrä sulkeutuu. Jos ei ole kipua, ei ole mitään. Jos ei ole kipua, ei ole kiinnostava. Jos ei ole kiinnostava, on yksin.
Olen aina ollut.

-foxheart

Nyt sattuu.

Haluan kaivaa kuopan. Käpertyä siihen. Ja kuolla pois.

Olen hämmentynyt miettimisestä. Ajattelu on kuluttanut päähäni reiän. Entäjosseonkinäinentäjosseonkinäinentäjosseonkinäin..... Ääääää! Miten voisi hyväksyä olleensa itse väärässä? Varsinkaan kun ei voi luottaa olleensa väärässä. Tai oikeassa. Ei voi luottaa mihinkään. En halua alistua, en, en, en!!!!
Mutta entä totaalinen kylmyys. Olisiko se parempi vaihtoehto? Totteleminen, mutta vetäytyminen tapetiksi. Vastustamisen lopettaminen. Taistelemisen lopettaminen. Luovuttaminen?
Mutta minä lupasin. Että niin kauan, kuin hengitän taistelen joka solullani äitiäni ja Riivaaja vastaan. Ikuisesti. Taistelu tuo toisaalta lisää kaunaa. Lisää painoa. Lisää kostonhalua. Lisää pahaa. Vähemmän minua. Enemmän roolia.
Se tieto, että äiti rakastaa minua, ei poista tuskaa siitä, etten ole koskaan kokenut niin. Etten ole tuntenut sitä. Olen aina kokenut toisin. Olevani yksin. Miten tunteet voisivat olla vääriä, valheellisia?
Olenko minäkin vain valhetta?
Olematon?
Hengittämätön?

Tunnen etäisesti jotain. Jotain joka liikuttaa jotain tunteettomuuden sisällä.
Kipu.
Nyt sattuu.
Mutta mitä minulle jää jos kipu otetaan pois?

-foxheart

Lapsuusmuistoja 3

Valtava. En ole ikinä nähnyt mitään niin suurta ja oranssia.

Kaiverran sahalaitaisella veitsellä kurpitsan sisuksia ulos. Haisee pahalle.

Annan veitsen isäpuolelleni, koska sähköjodolle pitää tehdä reikä. Jatkan kaivamista käsin.

Veitsi työntyy suoraan sormeni läpi ja kurpitsan sisään purskahtaa verta. Sattuu! Minun sormeni pitää varmasti amputoida. Juoksen eteisen sermin taakse, ettei kukaan näe kyyneliä ja puhallan haavaan. Ei auta.

Hetken päästä äiti tulee sermin taakse ja pyytää, että näytän sormea. En näytä! Äidistä on vaan kiva kun minun sormeni on kipeä. Kyllä minä tiedän, ettei se minua oikeasti rakasta.

-foxheart 

A different point of view.

Tänään syvällisen(tai vähemmän syvällisen) keskustelun tuloksena minulle tarjottiin näkökulmaa, että olisin jossain vaiheessa elämääni tulkinnut äitini suhtautumisen minuun väärin. Juttu jatkui niin, että väärinkäsitys olisi lähtenyt kasvamaan maailmaksi, jossa elän. Se oli kiinnostavaa.
Lisäksi sain tietää että joudun ehkä "alistumaan" äitini lapseksi ja hyväksymään sen että hän saa määrätä elämästäni. Se tuottaa paljon ahdistusta ja tuntuu epäreilulta. Mitä enemmän häntä lähestyn, sitä ahdistuneempi olen. En voi näyttää, kuka olen. Jos kukaan.
Mutta niin kauan kuin hän elättää minut, minun pitäisi kuulemma osoittaa jonkin sortin kunnioitusta. Tämä toisi ehkä rauhan asuntoomme. Se, etten vastustaisi. Se etten yrittäisi nousta äidin ja Riivaajan yläpuolelle. Alistuminen. Hyväksyminen. Mutta miten?
On totta että olen kova. Kuin kivi. Tunteeton. Ja sitä tunteettomampi, mitä enemmän äitini yrittää pakottaa tunteitani esiin. Reaktioita.
Olen julma.
Sanon suoraan: "Minä en rakasta sinua.". En halua rakastaa. Ei tunnu omatunnossa. Se jättää minut täysin kylmäksi. Ei tunnu missään. Tiedostan, että loukkaan, mutta tuntuu hyvältä kostaa ja maksaa välillä takaisin. Silmä silmästä.

Tämä on se mitä tapahtuu nyt. Sitä mikä pitää haavat auki. En tiedä vielä, misin suuntaan ajatukseni lähtevät. Joko mikään ei muutu ja asiat mutkistuvat tai joudun alistumaan äitini lapseksi ja toteamaan, että olen väärässä. Että vika oli minussa.
Mutta vanhat haavani ovat suurempi ongelma.

Katkeruus. Se, etten luota. Viiltely. Se etten osaa rakastaa. Halu kuolla.

-foxheart

Lapsuusmuistoja 2

Puristan likaisenkeltaista takinhelmaa ja vastustan kaikin voimin. En halua jäädä yksin!

                      Tiedän, että mummi on vahvempi kuin minä, mutta en aio päästää irti ikinä. Otteeni alkaa lipsua ja tuntuu kuin mahassani olisi siili, joka pörhistäisi piikkejään. Ei!

Mummi sanoo, että hänen on pakko mennä, ettei myöhästy töistä. Takinhelma kiskaistaan käsistäni. Huudan.

                      Ovi kolahtaa ja minä olen menettänyt kaiken. Juoksen pikkuhuoneeseen, heittäydyn sängylle ja itken. Sänkyä ei ole vielä pedattu. Vaaleanpunaisissa lakanoissa on pieniä punaisia pisteitä siisteissä riveissä. Tyhmä kuviointi, ei vaaleanpunainen sovi yhteen kirkaanpunaisen kanssa!

-foxheart

Lapsuusmuistoja 1

Räplään turkoosin villatakkini helmaa. Se on pehmeä, mutta napit ovat kovat ja valkoiset. Suunpielet nykivät kohti korvia, vaikka jännittää. Maailman paras päivä!

Kaakelipöydällä on kukkia ja valkoinen kermakakku. Isillä on vaaleanvihreä ja kiiltävä paita. Itseasiassa koko päivä on ihan vaaleanvihreä. Hän hymyilee minulle sytyttäessään kakun päälle kolme kynttilää.

Veera ja Kaisa ovat tulleet meille. He eivät juuri nyt kiinnosta minua, sillä nyt on aika puhaltaa kynttilät. Kurottaudun kakun ylle ja isi pitää minua käsistä kiinni, etten kumarru liian syvään.

Veera hymyilee minulle ja kun h-hetki koittaa ja minulla on keuhkot täynnä ilmaa, hänkin kumartuu kakun ylle. Kynttilät sammuvat heti, sillä Veera osaa puhaltaa kovempaa, kuin minä. En ehdi puhaltaa.

Itkettää ja kurkussa on joku iso pala. Isi kysyy, mikä hätänä. Sanon etten saanut puhaltaa. Minä vihaan Veeraa!

Isi sytyttää kynttilät uudelleen ja kehottaa minua puhaltamaan. Isi ei tajua, ettei se ole enää sama asia. Kaikki on pilalla!

- foxheart

Numb.

Paluu arkeen. Yritän kovasti muistella eilisiltaisia tuntemuksia, mutta en muista. Mitään. Numb, turtunut, tyhjä. Se on tämänhetkinen olotila. Ei mitään.
Ensin kaikki oli ihan hyvin, tarpeeksi hyvin. Sitten tuli ahdistus. Ja sitten purkutilanne. Juoksin ja viilsin. Ei auttanut. Vaikutti vain. Ja nyt on tyhjä olo.
Pari yötä sitten jäin unessa ratikan alle. Se oli ihanaa.

-foxheart

No regrets.

Takana harvinaisen onnistunut syysloma:

1. Rikoin alkoholittomuuteni tutun synttäribileissä. Tavallinen normikänni piristi päivää. Ei mitään sekoilua. Ja likööri oli hyvää, nam. Rajat on tehty rikkomista varten.

2. Uusi biisi ja ihana lyriikka flow, matskua tulee ihan hulluna! Kunpa olisi aina näin paljon aikaa tehdä kaikkea.

3. Mummin kanssa kaupungilla -> uudet vaatteet. Olen viimeksi ostanut jotain uutena varmaan ennen kesälomaa. Oli virkistävää saada välillä uusiakin vaatteita.

4. Tree of life. Aivan loistava leffa!

5. Kaverin huoneen maalaus. Saatiin vapaat kädet(värejä oli tosin rajallinen määrä). Seinät tulivat täyteen kaikkea sälää. Onko mitään hauskempaa?!

6. Ihmisten tapaaminen. Koska vietin lomani kaupungissa näin luonnollisesti kavereitani, sekä monia longtimenoseen ihmisiä.

7. Facebookin hiljaisuus synttäripäivänä. <3

NO REGRETS!

-foxheart

Sweet 16(or not).

Kuusitoista. Miksi? 

Tunnen oloni edelleen 12 vuotiaaksi, vain läskimmäksi. Ja vähemmän onnelliseksi.

Yksi päivä muiden joukossa. Edelleen yhtä hukassa. Ei. Ehkä vielä enemmän hukassa, kuin eilen. Tietämättä mihin kääntyä, mitä päättää. Mitä haluta. Minä en halua mitään, mutta silti kaikkea. 

Haluan hankkia tatuoinnin selkääni, jossa on kaksi sinistä silmää ja mennä hyppäämään benjiä. Haluan matkustaa intiaan ja kävellä Walk of Famen päästä päähän. Haluan elää vuoden metsässä ja opetella Chopinin vallankumousetydin. Mutta haluan sen kaiken nyt. Nämä eivät ole tulevaisuuden suunnitelmia. Minulla ei ole tulevaisuutta.

En tiedä mitä haluan elämältä. 

Ihmisiltä en halua mitään, sen olen jo oppinut. Ihmiset ovat itsekkäitä, keneenkään ei voi luottaa. Pitää vain olla vahva ja seisoa omilla jaloilla, vaikka se tekisi kipeää. Ja sekin vain siksi, ettei uskalla pudota.

-foxheart

Impulsiivisuus.

Seison raitiovaunupysäkillä. 

Kylmä tuuli leikittelee hiuksillani ja saa minut tärisemään. 

Spora tulee ja lihakseni jännttyvät hyppyyn. Tästä lähtee! Nyt! Tätä minä haluan! Mutta...

Hetken epäröinti, pieni ääni päässä. Joka on erimieltä. Ei.

Epäröinnin seurauksena hetki menee ohi.

Kaduttaa.

Minä en pystynyt siihen.

Vielä.

Oh, God! Onko tämä nyt sitten sitä elämään opettelua... Tällaisia ajatuksia. Impulsseja.

-foxheart

Repsahdus.

Viiltely on kuin huumetta. Valtaa omaan kehoon ja elämään. Kontrollia. Ehkä vääränlaista, mutta kontrollia kuitenkin. Jotain mitä tarvitsen. 

Mutta koska päätin alkaa opetalla elämään kuin oikea ihminen, halusin lopettaa. Saippuakuplat ovat yllättävän hyvä korvike. En laskenut päiviä, mutta luulin jo selättäneeni pahat tapani. Olin jo melkein voiton puolella, vaikka tunsin ahdistuksen tekevän patoa rintakehäni sisälle. 

Halusin niin kovasti yrittää ja taistella. Taistella pahoja ajatuksia vastaan. Taistella vihaa ja itseinhoa vastaan. Taistella kuolemaa vastaan. 

En onnistunut. Repsahdin pahasti ja veri virtasi. Ja nyt tekisi mieli nauraa. Nauraa häpeästä ja helpotuksesta. Ei auta paljon paskaakaan, mutta toimii. 

Kiitos. Pato on purettu. Voin taas hegittää vähän aikaa. Sairasta mutta niin ihanaa. Ja nyt tuntuu hyvältä. Niin hyvältä, että voisin jättää kaiken ja leijailla aurinkoon.

-foxheart

Aurinko ei enää nouse meille.

"Se, että sä olet tollanen ei oo mun vika. Sillonkin kun mä aloin oleen sun äidin kaa, ihmiset kyseli multa: 'Miten sä aiot pärjätä sen pennun kanssa'. Mä en susta tollasta kasvattanu vaan olit hankala jo ennenkun mä olin sun elämässäs. Sun käytös on ihan sun oma vika, kasvattamisella ei ole tän kanssa mitään tekemistä."
- Riivaaja

Pientä ruokapöytäkeskustelua.
Luontaisesti hankala.
Tunnevammainen.
Sehän minä olen.
Rikottu sielu.
Näkymätön.
Älä katso mua noin!

Laitan sähkövalon päälle, sillä aurinko ei enää nouse meille.

-foxheart

Unlike me.

-foxheart

Kylmyys.

Tuntuu. Kylmältä. Niin ulkona, kuin sisälläkin.
Missään ei ole tarpeeksi lämmintä minulle.

-foxheart

Vittu kun vituttaa.

"Huumeet ja energiajuoma voivat olla tappava yhdistelmä."
"Ai niinku mitkä huumeet?"
Haluan edelleen pois täältä. Paeta. Juosta eikä ikinä pysähtyä. Nukahtaa heräämättä.
Mutta ei näin. Vaikka kuolema viehättääkin. Minä olen ihastunut kuolemaan.
Tiedän, olen katkera. Katkeroitunut 15-vuotias paskiainen.
Säälittävää, huonolla tavalla säälittävää.
En usko onneen, en ihmisiin. Jumalaan uskon, mutta en luota.
"Kokeile, putoa."
Näin sanoo minulle ihminen, joka ei esitä. Aito, lahjomaton ihminen. Niitä on nykyään harvassa. Ja minä uskon häntä. Ihmisiin ei voi nojata, ihmiset pettävät aina. Se on totta.
En ole miellyttäjä, mutta vasta nyt tajusin, että vaikka näyttäsinkin hapanta naamaa, niin en ole ainoa. Kunhan se on aitoa. Tunteen on pakko olla aito.
Vittu kun vituttaa, miksi mikään ei toimi?!

-foxheart

Pulssi.

Boom, boom, boom, boom. Niin se pulssi menee.
Ja minä rakastan sitä. <3

-foxheart

Kokeilevat sanat.

1.Tämähän oli mun idea uus, että pohja on jäänyt kauas taakse ja löytänyt olen muodon sydämen. 

Mulla on sulle salaisuus, sillä hautaan mä kaipaan aina uudelleen ja tähdetkin kuolee, palaa, putoilee.

Ettei kaivata tarvitse ja olisi voimaa sanoa se.

:Vielä joskus mä puren nää kahleet poikki ja näytän sulle miten taivaaseenkin voi hukkua. Unelmat ei ehkä vielä linnaksi muutu mutta koti niistä tulee kuitenkin, suloinen.:

2.Tämähän oli mulle tavoite uus, pysyä hengissä ja opetella joskus vielä olemaan kuin ihminen.

Kun me oltiin silloin viis ja kuus, joskus me kiviä maalattiin ja riviin ne asetettiin kauniisiin.

Ettei särkyä tarvitse ja olisi voimaa sanoa se.

:Vielä joskus mä puren nää kahleet poikki ja näytän sulle miten taivaaseenkin voi hukkua. Unelmat ei ehkä vielä linnaksi muutu mutta koti niistä tulee kuitenkin, suloinen.:

Kelpaisivatko nämä sanat biisin lyriikoiksi?? 

Ehkä.

Ehkei.

Miksi toimivan biisin sanoittaminen on niin vaikeaa?

-foxheart

Terve vai sairas.

Oliko se tässä? Kysymys, joka pyörii päässäni. Päätöksen teko.

Jatkaa, vaiko ei jatkaa. 

Ollako terve vai sairas? 

Onnellinen vai surullinen?

Mitä minä olen?

Nyt kun päätin elää, haluankin salaa vain luovuttaa. Repäistä ja lopettaa. Mutta ehkä olen oppinut tästä jotain. Ehkä voin vielä oppia lisää. Kaikki kaatuu vain kysymykseen miten?

Parantuminen on vaikeaa. Haavat sylkevät visvaa, eivätkä halua sulkeutua. Enkä minä halua hoitaa niitä. Mutta lisää en viillä. 

Näin en voi jatkaa, jotain on pakko tapahtua. Nyt on pakko oppia elämään.

Mutta eikö yksinäisyyskin ole sairaus?

-foxheart

Minä. Haluan. Elää.

"Minkä puolesta sä haluat että me rukoillaan?"
"No ehkä varmaan niinku elämän ja selviämisen puolesta. Hengissä pysymisen puolesta."


Minä olen paha ihminen. Ajattelen pahoja ajatuksia. Ajatuksia, joiden ajatteleminen saa irvistämään. Vääriä  ajatuksia.
En minä osaa elää itseni kanssa. En ole tasapainossa maailman kanssa. Olen liian sairas tullakseni toimeen ihmisten kanssa. Liian täynnä sitä jotain, mikä pitäisi jättää taakse.
Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, jossa pitää päättää. Joko selvitän koko pienen paskaisen elämäni ja löydän tavan päästää irti, tai sitten se oli tässä. On pakko muuttua. Muuten en selviä.
Toteutus onkin sitten toinen juttu.

-foxheart

Give, give, give!

Treenausta.
En halua olla ikuisesti vain semi-hyvä laulaja.
Pakko, pakko, pakko! Minun on pakko pystyä! Minun on pakko kehittyä. Jotain kaunista on pakko luoda.
En osaa puhua kauniisti, enkä miellyttää. En ole korrekti.
Minulla on ruma sielu ja syyttävät silmät.
Mutta jotain on pakko antaa, en voi kääriytyä vain omien tarpeideni ympärille. Otan liikaa. Nyt on minun vuoroni antaa.

-foxheart

Outside.

Tiedätkö sen tunteen, kun kaksi kaveriasi vetäytyvät ylhäiseen yksinäisyyteensä ja näet heidän silmistään, ettei sinua haluta mukaan.
Tiedätkö sen tunteen, kun olet vaivaksi vaikka et tarkoittanut sitä.
Tiedätkö sen tunteen kun matala piippaus kertoo kaverin hylänneen puhelusi.
Tiedätkö lauseiden korkenevat loput, kun sinusta halutaan päästä mahdollisimman nopeasti eroon.
Jonkun näkymättömän voiman erottamana.
Kotona.
Häkissä.
Yksin sen ihmisen kanssa kenet haluaisit kuollaksesi deletoida.
Itsesi.

-foxheart

Nyt.

Aika tulee ja se on jo nyt,

kun pienet pisarat laskeutuvat sumuverhona maahan ja tuuli riepottaa yksinäistä muovikassia jalkapallokentän reunassa. Ulkona kumahtaa tyhjyyden kaiku.

Kuolema on tullut kaupunkiin.

Nauruni jähmettyy patsaaksi ilmaan ja jää siihen roikkumaan. Samanlaisia nauruja, kesän muistoja löytyy joka puolelta ympäriltämme, mutta enää ne eivät helise korvissani.

Taivas on muuttunut melankolisen harmaaksi. Sillä on ikävä ja sitä itkettää.

Katsoa saa, mutta ei koskea. Minusta on tullut siili. Käpertyneenä itseeni, makaan

rapisevassa lehtikasassa odottamassa uutta elämää.

Kesän viimeinen hyttynen päästää surkean inahduksen, kun pääsky napsauttaa nokkaansa. Pääskyt eivät laula.

Niillä ei ole tarvetta miellyttää.

-foxheart

No more drinking!

Taiteiden yö ja puolikas salmaripullo.
Sadat känniset ja röökinhajuiset ihmiset.
Euron juusto.
Juomapeli ja alemmuuskompleksit.
Vaikeneminen.
Musiikki ja keskustelun ulkopuolelle jättäytyminen.
Kävelykierros töölönlahdella.
Pulssin tarkastus.
Ajan ja paikan tajuamattomuus.
Eksyminen.
Ympäristön poissulkeminen.
Oopperalaulu ja katseen sumeneminen.
Välkkyvät valot.
Pelko.
Kytät.
Paniikki.
Ystävän käsi.
Unohdus.

Herääminen omasta sängystä klo 7.26.
Alkoholi ei sovi elämääni. Diagnosoimattomaan sairauteeni. Näin ei saa enää käydä.

-foxheart

Onni vaatii maksua.

Syksy on tullut ja luonto tekee hidasta kuolemaa. Sen voi haistaa. Kohti pohjaa ollaan jälleen menossa. Lähemmäs elämän ja kuoleman erottavaa rajaa. Hetkittäin minut halvaannuttaa pelko tulevasta. Mitä jos kaikki loppuukin tänään? Ei mennä vielä. Ollaan vielä hetki tässä menneisyydessä.

Lukio on alkanut suht. hyvin. Väsyttää. Paljon. Koko koulu on täynnä uusia ihmisiä, mutta en oikein osaa mennä tutustumaan. Feidaus. Siinä on sana jota pelkään. Ikuinen kolmaspyörä.

Kotona asiat säilyvät tosin muuttumattomana. Liikaa riitoja, kovia sanoja. Liikaa sääntöjä, jotka tappavat sosiaalisen elämäni. Uhkaus ottaa kaikki tärkeä pois. Äänetön itkukohtaus yöllä kissa kyljessä kiinni. Aikuisten valta on liian suuri.
Ja minulla on taas jotain mitä menettää. En halua unohtaa sitä. Niitä. Ihmisiä.
Kaikki tämä vie kuitenkin voimia. Onni vaatii maksua. Kuinka kauan siitä onkaan... Mitä minä silloin päätinkään...
En jaksa muistaa ja terä saa duunipaikkansa takaisin.

-foxheart

Luottamus.

Luottamus. Se on aina ollut vaikeaa minulle. Vaikeaa hyväksyä, ettei pysty luottamaan. Tai olemaan luottamuksen arvoinen. Kohdata vaikenevat kasvot tai hätäisesti kyhätty valheiden verkko.
Silloin tuntuu kuin mahasta putoaisi pohja ja tilalle kaadettaisiin teräviä kiviä.

Isäni ei normaalisti polta tai käytä muitakaan nikotiinituotteita, mutta tänään isi jäi kiinni polttamisesta. Tein hihatestin sen jälkeen kun hän oli sanonut käyvänsä haukkaamassa happea. Myöhemmin kysyin, miksi hän lähti. Vastausta ei tullut. Vatsaani kouraisi, kun tajusin, ettei isi pitänyt minua tarpeeksi luotettavana. Tarpeeksi luotettavana että voisi olla avoin ja lakata esittämästä.
Olo oli arvoton.
En ole miellyttämishaluinen ihminen, mutta isi on poikkeus. Haluan, että hän voisi joskus ajatella, että olen muutakin kuin ylimääräinen taakka ja rahansyöjä. Että joskus hän voisi olla ylpeä minusta.
Kuulostaa tyhjänpäiväiseltä taivaanrannan maalaamiselta, kun sanon, että haluaisin olla laulaja. Olen jopa saanut melko hyvääkin palautetta(alan ammattilaisilta myös). Ja siksi jatkan. Haluan kehittyä, olla parempi kuin vain semi-hyvä.
Isi on musiikin asiantuntija. Mutta hän ei usko minuun. Hän puhuu laulajista kaukaisena ryhmänä mihin minulla ei ole ikinä pääsyä. Ihan kuin en olisi laulajan tittelin arvoinen ja hän ei ikinä voisi kuvitella minulle sellaista tulevaisuutta.
Hän soittaa minulle biisejä.
"Kuuntele, tällä on ihan loistava ääni. Kyllä se tulee vaan synnyinlahjana."
Hiljakseen kerätty, hyvillä kommenteilla vahvistettu,ohut itseluottamuksen kuori varisee pois. Ei. Ei mitään mahdollisuuksia. Minusta ei tule mitään.
Kun tutustun kiinnostavaan ihmiseen, tarkastelen häntä huolellisesti ja otan selville, mikä hän on miehiään/naisiaan. Mitkä arvot ovat hänelle tärkeitä, millaisessa seurassa hän liikkuu, miten hän käyttäytyy ihmisiä kohtaan, millaisia mielipiteitä hänellä on.
Kun tiedän tarpeeksi, voin kokeilla kepillä jäätä. Millainen asema minulla olisi tämän ihmisen elämässä?
Jos juttu synkkaa ja tuttavuus muuttuu ystävyydeksi, olen edelleen varuillani. Hyppään varpailleni heti pienimmästäkin epäluottamuksen osoituksesta. Väärin, tiedän. Mutta en halua tuntea ihmisiä vain puolittain.
En halua nojata näkymättömään. Mutta mitä teen kun omat jalat lakkaavat kantamasta?
Rakkaiden sanat satuttavat eniten. Heillä on valta.

-foxheart

Kissa.

Kissa tassuttelee huoneeseen. Se hyppää sängylleni ja katsoo minua silmiin. Minä haluan olla kuten se. Minäkin haluan olla kissa.

Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Itsekkäästi ja nautiskellen.

Se käpertyy pieneksi pörröpalleroksi tyynylleni. Nukkuu elämäänsä pois. Välittämättä tunneista, jotka kuluvat ohi. Välittämättä ajasta.

Sillä ei ole aikaa, ei murheita. Se ei muista vanhempiaan. 

Se ei ikävöi muuta rakkautta, kuin raksuja kippoon, ei muuta kosketusta, kuin paria rapsutusta korvan taakse. 

Se on täysin tyytyväinen. Aina.

Kissa alkaa hyrrätä hiljaa. Se ei häpeä tunnustaa onneaan. 

Se on täysin välitön. Aina.

Haluan olla kissa. 

Kissat eivät itke.

-foxheart

Vahva ja yksin.

Istun rannassa ja mietin, tulenko selviämään talvesta. Taivas on lumivalkoinen ja aallot hakkaavat kivipaasia. Nojaan metalliseen tolppaan ja suljen silmät. Tuuli pieksee kasvojani ja olen lähellä Jumalaani. Rukous käynnistyy sisälläni. Isä, hae minut kotiin.
En ole villellyt vähään aikaan, se ei auta tarpeeksi. Mutta joudun maksamaan siitä. Syyllisyydellä.
Olen yksin. Haluaisin ehkä seuraa, mutta en jaksa soittaa kenellekään. Haluaisin vain olla jonkun kanssa. Jonkun joka ymmärtäisi ja voisin vain olla hiljaa. Painostamatta. Esittämättä mitään.

Ihmiset tarvitsevat toisiaan. Kukaan ei voi olla vahva yksin.
Apaattinen mielentilani estää minua kuitenkaan etsimästä seuraa ja salaa nautin tästä hetkestä kun voin olla juuri niin kyyninen kuin haluan.
Kaunainen ja vihan kuristama.
Tunteeton.
Valmiina taisteluun.
Vahva ja yksin.

-foxheart

Talvi on tulossa.

Muutama värikäs päivä. Ilman painostusta tai ahdistusta. Rauhassa erakoituen isin kanssa. Muutama pumpulinpehmeä unelma vaeltamassa taivaankannella. Muutama loistava aurinko tummalla sametilla. Muutama pääskynen halkomassa viileää yöilmaa. Muutama onnellinen nuotti kalpenevalla paperilla.

Mutta tämähän ei ole totuus. Ainakaan enää huomenna, kun Riivaaja ja Huoltaja palaavat.

Totuus on, että vihaan heitä sydämeni pohjasta. Juoksisin pois, mutta ei ole paikkaa, minne jalat kantaisivat. Totuus on, että he valehtelevat liian hyvin. 

Niin hyvin, ettei totuudelle jää tilaa. Itkisin, mutta kyyneleet ovat loppuneet. Ja olen liian köyhä ostaakseni niitä lisää.

Totuus on, että kesä on ohi ja piru päästetään pian irti. Synkkyys, pimeys, jossa minulla ei ole valoa. 

Eikä  mitään tietoa selviytymisestä. 

Mitään varmuutta ei ole. 

Talvi on tulossa. 

Ja minä pelkään sitä.

Se on fakta. 

-foxheart

Tule hakemaan minut.

Miksi mikään ei tunnu miltään?
Miksi syömäni ruoka maistuu pahville?
Miksei nääntyminen tuo tyydytystä?
Miksi viiltäminen ei auta minua maksamaan?
Miksi kyyneleet ovat ehtyneet?
Miksi sydämeni on jäätynyt?
Eutanasia.
Antakaa minulle armokuolema! Antakaa minun vaihtaa sieluni sairaan afrikkalaisnuoren kanssa ja tarjota elämä jollekulle arvokkaammalle. Minä haaskaan sen.
Antakaa minulle pilleri, minä syön sen.
Antakaa minulle veitsi, minä viillän sillä.
Viekää minut korkealle,ja syöksyn maahan kuin haavoittunut lokki, joka ei enää ikinä kilju.
Tule hakemaan minut. Minä odotan.

-foxheart

Muistutus.

Viikko roolissa. Selvittiinhän siitä. Ja autossakin voi vaan istua naamio kasvoilla ja matkustaa mielessä jonnekkin kauas pois. Unohtaa kaiken arvostelun ja tökkimisen. Kotona sävelsin, purin tunteeni mustavalkoiseen.

Sain muistutuksen. Epätäydellisyydestäni. 

Vaari katsoi minua hetken. Ja tokaisi:

" Sä oot lihonnu. Nyt sun kyllä pitää alkaa urheilemaan. Mä en halua että susta tulee joku läskikasa. Tolla syömisellä sulla on siihen aika hyvät mahdollisuudet. Pienempänä sä olit paljon energisempi ja jaksoit vaikka mitä. Taitaa olla veto kadonnut. "

Tottahan se on. Mutta lupaan yrittää. Kyllä minä haluan oikeasti olla kaunis. Haluan yrittää. Ei se voi olla niin vaikeaa. Kontrolli.

Mutta silti käperryin kokoon takapenkillä kutistuen mielessäni mahdollisimman pieneksi. Odottamaan kuolemaa.

-foxheart

Armoa !

Luottamus nollassa. Kaikkia ja kaikkea kohtaan.
Yksinäisyyden taakka painaa minua maata kohti ja pettymys kirvelee suussa. En uskalla enää vaivata muita ihmisiä. Mitä sanoisin? Ei ole mitään sanottavaa. Eikä heitä edes kiinnosta, olisvat vain turhautuneita, kun eivät pysty auttamaan. En jaksa enää miettiä mistä tämä johtuu. Kaikki on liian abstraktia. Tuntuu vain pahalta.
Terä uppoaa taas. Mutta tyhjällä vatsalla ei kannata ottaa veistä käteen, sen tiedän nyt. Sisälle te ette pysty näkemään, mutta katsokaa edes ulkokuortani, jos ette tajua. Näytänkö minä teistä onnelliselta ihmiseltä?

Kaunainen sydämeni on täynnä vihaa ja epäilystä. Mikä minut voisi enää pelastaa? Kirjaimet kyljissäni minä anon kuolemalta armoa.
Mitä minä elämällä? Ottakaa se pois. En minä enää välitä.

-foxheart

Last try.

Veitsi. Asetan sen terän tuttujen kirjainteni päälle. Nopeasti vain, kohta se on ohi ja kaikki on taas maksettu. Vesi rummuttaa hartioitani, kun vedän ensimmäisen viillon. Kovempaa, ei tunnu! Kylkeni värjäytyy punaseksi. Miten kaunis väri.

Uudestaan. Ja uudestaan. Ensimmäinen kirjain on valmis ja tärisen mielihyvästä, kun syyllisyyden taakka kevenee. Noniin, eiköhän hoideta tämä pois päiväjärjestyksestä. Toinen kirjain. Ja väristys. Kuvotuksen väristys. Uusi viilto, joka loppuu kesken. Pyörrytyksen aalto saa minut nojaamaan täristen polviini. Mitä tämä on... 

Minua alkaa oksettaa, enkä voi jatkaa. Lysähdän istumaan vessan lattialle. En tehnyt sitä loppuun. Jotain on pielessä. Tähänkö tämä loppuu? Eikö ruumiini muka kestä enempää?

Ihan sama. Viimeistelen sen myöhemmin, sillä kesken en voi jättää.

Olen tehnyt sopimuksen. Sopimuksen viimeisestä yrityksestä. Yrityksestä pysyä hengissä ja selvittää kaikki. Ei. Ei ammattilaisten avulla, ainakaan toivottavasti.

 Jos vaan en olisi näin yksin. Voisiko elämä olla silloin helpompaa?

-foxheart

Ajan tappo.

Aika helvettiähän nämä päivät ovat. Ajan tappoa. Päiviä jolloin ei syödä mitään ja päiviä, jolloin syödään mitä vaan. Kaikkea väärää.
Pianoa en ole treenannut kunnolla koko kesänä, eikä uusia biisejäkään ole juuri tullut. Laululäksyjä olisi iso pino, mutta viimeaikainen kuumeilu ja toipilaana olo on tappanut senkin aktiviteetin.
Kaverit tuntuvat kaukaiselta asialta, joka ei kuulu minulle. On vain minä ja ne muut. Kukaan ei soittele. Kukaan ei ota yhteyttä. Ilmeisesti en vain ole ihmisten mielestä tarpeeksi kiinnostava, jotta he vaivautuisivat näppäilemään numeroni sattuessaan ajattelemaan, että mitäköhän elämääni mahtaa kuulua. Tai sitten kukaan ei vaan halua tietää. Ihan sama. Ehnän minä kai ole seurallisella tuulellakaan. Vain yksinäinen.
Kaupungille ei ole mitään asiaa. Äiti ilmoitti ettei anna minulle pennin hyrrää kolmeen kuukauteen. Milläköhän nyt sitten elän? Olisi ollut kiva ostaa vaatteita kouluun, mutta pitää kai tyytyä ikkunaostoksiin ja mennä syksyllä tekemään viikonloppuvuoroja kahvilaan.
Ensi viikolla takaisin saareen. Ahditus.

-foxheart