Kaunis.

Miten syön koko ajan?! Siinä on kysymys, joka on ailahdellut päässäni viimepäivinä. Ahmin aina syödessäni hullunlailla kamalasti ruokaa tai sitten jätän kokonaan väliin ja napostelen myöhemmin herkkuja. Ei näin!
Lisäksi tässä parin kuukauden aikana on tullut 3kg lisää painoa... Masentavaa. Kumpa vaaka näyttäisi vähemmän... Numerot merkitsevät yllättävän paljon, vaikka tärkeintähän pään sisällön jälkeen on kuitenkin se, miltä näyttää. Haluaisin olla kiinteämpi. Pyykkilautamahainen hippiäinen kauniilla, laihoilla reisillä ja sileillä karvattomilla säärillä. Olo on kuin hobitilla löllyvine reisineni, ylimääräisine rasvamakkaroineni ja säärineni, joissa minulla ei ole mitään kehumista!
Tosi asia on se että olen maailman laiskin liikkuja. En urheile. Ulkoillessa vain haahuilen tuntikausia polttamatta kalorin kaloria. En pidä hikiiikunnasta. Luistelu on kivaa, mutta kaikki koulun liikka tunnit aivan hirveää kidutusta.

Joskus olen ollut pidempiäkin aikoja minimiruuilla ja hyvin on mennyt mutta tällä hetkellä mennään ihan tutun kaavan mukaan: liikkumattomuus + liiallinen syöminen = läski, joka näkyy ja tuntuu inhottavasti jokapaikassa.

Siispä päätin vähentää syömisiäni, koska en pysty urheilemaan. Ensimmäinen tehtävä: herkut pois. Siihen repsahdin jo pari kertaa mutta nyt on pidettävä tiukempaa linjaa. Toinen tehtävä: ei välipaloja koulun jälkeen, vaan pitää odottaa kunnes tehdään kunnon ruokaa. Ei onnistunut ainakaan vielä.
Jos nämä tehtävät onnistuisivat, söisin kunnolla 3 kertaa päivässä, joka olisi juuri sopiva ja voisin näyttää siltä miltä todella näytän sydämmessäni....
Pitkät, laihat sääret... kuulas, vaalea iho... pitkät, hyväkuntoiset vaaleat hiukset... paidan alta hentoisesti erottuvat kylkiluut... Kaunis <3

-foxheart

Tympeä elämäni.

Uusi mahdollisuuteni elää etenee toistaiseksi ihan hyvin. En ole viillellyt tai agstaillut sen kummallisemmin, mutta eipä mitkään kovin mahtavatkaan fiilikset ole. Koulu pitää kiireisenä ja musiikki pään pilvissä. Lukioonkin pitäisi hakea.
Olen edelleen todella väsynyt ja kekisttymiskykyni huitelee jossain maapallon toisella puolella. Iltaisin en saa unta, kun ajatukset surraavat päässä ja aamuisin en pysty nousemaan. Voiko elämä olla näin tympeää? Ystävät kyllä auttavat, mutta olen menettänyt luottamukseni kaikkeen ja kaikkiin... Mutta en silti jaksa kuolla.
Ihan sama, ajattelen. Tässähän se menee. Ohi. Tympeistä tympein elämäni. Ilman tarkoitusta, iloa ja päämäärää. Krooh. Ei voi muuta sanoa. Elämä on paskaa.

                                                           Yöllinen kuva huoneestani


-foxheart

Haluan kuun taivaalta.

Aika-ajoin, kun ei tunnu niin pahalta, voin nähdä jotain. Hopeaista välkettä, kiiltoa kaukana tunnelin päässä. Siellä se odottaa. Olen kykenemätön koskemaan sitä tai edes pääsemään sen luo, mutta se on niin kaunista että vain sen näkeminen saa minut hetkeksi hengähtämään... Ja uskomaan, että jonain päivänä kaikki tämä on ohi. Että olen vapaa tekemään niinkuin haluan. Että joskus en ole enää yksin, näkymättömissä, pimeyden peittämänä. Se on toivo. Se on sen kuopan suu, jonne putosin. Kaunis kuin kuu, niin kaukana, mutta valaisee ja luo tunnelmaa. Kun pilvet eivät ole edessä.

Silloin en ajattele mitään. Ajatteleminen sattuu, koska aivoni kertovat minulle, ettei ulospääsyä ole. En voi saada kuuta taivaalta. Voin vain ihailla sitä mikä on menetetty. Tekisi mieli ottaa hopeinen rihma käteeni ja kelata elämä takaisin luokseni. Että näkisin sen taas, mikä on pilvien verhoama.

Minusta tehtiin lastensuojeluilmoitus, muutin hetkeksi pois turvataloon, uhkasin karata, sanoin suoraan ja paljastin verisen nahkani, mutta mikään ei toiminut. Miten nyt enää pääsisin ulos? 

Toivo. Se saa minut kestämään. Vahvistumaan. Uskomaan. Ennenkuin putoan. 

Se on hyvä syy jatkaa, antaa uusi mahdollisuus. Mahdollisuus elämälle, vaikka se maksaisikin verta ja haavoja. 

Tieto siitä etten pystyisi, vaikka haluaisinkin kuolla. En pystyisi tietoisesti tuottamaan tuskaa rakkailleni. Sekin on hyvä syy jatkaa matkaa. Vielä vähän aikaa. 

Silmäni ovat sidotut, mutta tunnen edessäni kasvot. En näe niitä, mutta niissä on jotain tuttua. Oletko se sinä, jumalani, elämäni? Tulitko pelastamaan minut? Vai ilkkumaan epäonnitumistani? En voi tunnistaa. En voi tietää. Silmäni ovat sidotut.

-foxheart

Roikkumista.

Sisälläni kytee viha. Viha häntä kohtaan, jota minun pitäisi rakastaa. Miten ihminen voikaan vihata näin paljon. Äiti kaatui portaissa, halkaisi huulensa ja ottaa tilanteesta kaiken irti voihkimalla äänekkäästi ja kysellen minulta pitäisikö lähteä sairaalaan ja laittaisinko hänelle laastarin. Hän tietää ja minä tiedän, ettei vamma ole kovinkaan vaarallinen.  

Helvetin säälinkerjääjä. Nyt kun on joku syy yrittää syyllistää minua, ihan kuin minä olisin hänet portaisiin kampannut. Oksettavaa. Inhoan. En sääli. Minua yököttää. Minunko pitäisi olla äiti ja huolehtia lähes viisikymppisestä ihmisestä, jolla on 30 vuotta enemmän elämän kokemusta kuin minulla! Onko tämä oikeutettua! Onko oikeutettua, että minussa roikutaan. Äiti työntää pääni pinnan alle saadakseen itse happea!

Muserrun kaiken alle! En vain jaksa tätä! Aina tätä. Ja tein sen mitä minun ei enää ikinä pitänyt tehdä. Käytin viimeisen oljen korren, ennen kuolemaa ja viilsin. Ja se auttoi... hetkeksi. Ja nyt en aio tehdä sitä enää, jos suinkin mahdollista. Se oli typerää.

-foxheart

En jaksa enää.

Viimepäivät ovat olleet helvettiä.
Painajaiset jatkuvat tuttuun tapaansa. Kohta on pakko tehdä jotain. Enkä pidä siitä mitä teen. Pelkään elää. En koskaan tiedä mitä itse teen, en tunne itseäni.
Kukaan ei auta minua, koska kaikki mahdollisuudet apuun ovat häipyneet olemattomiin. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta kun ei ole! Miksei kukaan kuule,kun huudan!?
Muserrun kaikkien koulutöiden, kokeiden, arkisten murheiden, painajaisten ja tunteitten alle. En jaksa enää. En vaan kertakaikkiaan jaksa elää. En pysty...
En pysty elämään sitä elämää mikä minulle on annettu ja häpeän sitä. Häpeän etten pysty kunnioittamaan sanaa mikä minulle on annettu. Jotta sanan voisi sanoa, on sitä ennen ja sen jälkeen oltava hiljaistuus.
Niin se vain on. Kuolema on ikuista. Jos päätän niin, paluuta ei ole. Ja siinä ei katumus auta.
Mutta kun haluan tappaa itseni, lopettaa tämän kivun! Elämä on minulle kuolemaa ja kuolema vapautus. Elän rakkailleni. Heille olen omistanut elämäni. Heidän takiaa olen vielä täällä.

Haavekuva.

Istumme katolla katsoen toisiamme silmiin ja hymyillen. Aidosti.

Rintakehäni kohoaa kun vedän sisään puhdasta yöilmaa. Se on kylmää ja tuoksuu seikkailulle. 

Tähdet sammuvat yksikerrallaan taivaan kannelta. Aurinko nousee. Näen sen silmissäsi.

Kaipaan sinua jo nyt. Tähtien valaisemia hetkiä, jolloin voin hetkeksi unohtaa kaiken ja olla onnellinen. Olet  säie verhossa, joka on minun ja kuolemani välissä. En halua satuttaa sinua. Olet minulle tärkeä. Liian tärkeä. Ja olen sinulle kuolemani velkaa.

Kullan sävyt säteilevät silmistäsi. Ne häikäisevät minut. Ja yhtäkkiä olen sukeltanut kultaan. Se ympäröi minut. Olen pudonnut toiseen maailmaan.

Auringonsäteet leikkivät kasvoillani. Makaan kippurassa pehmeällä hiekalla. Mutta en vielä tahdo avata silmiäni. On niin hyvä olla.

                      Jokin tönäisee hellävaraisesti käsivarttani. Avaan silmäni vain kohdatakseni toisen uteliaan silmäparin. En ole nähnyt sellaista koskaan ennen. Turkooseissa silmissä häivähtävä kulta tuo mieleeni sinut.

                      Nousen istumaan ja ojennan käteni koskettaakseni olennon kuonoa. Se ei halua koskea minua vielä vaan haistelee kättäni epäluuloisesti. Vedän käteni pois, jolloin eläin ojentaa kuononsa ja koskettaa sillä kasvojani.

Olento on hevosen kokoinen ja kauttaaltaan turkoosinhohtoisten sulkien peitossa. Sen eturaajat ovat maassa, mutta niistä kasvaa myös kauniit läpikuultavan nahkamaiset siivet. Se näyttää inhimilliseltä tuijottaessaan minua suurilla silmillään kysyvästi.

Nousen ylös ja hymyilen otukselle. Se ei ole lohikäärme. Se ei ole hevonen. Se ei ole mikään ja silti kaikkea.

                      ”Mikä sinä olet”, kuiskaan ojentaen käteni uudestaan olennon haisteltavaksi. Tällä kertaa käteni koskettaa pörröistä sulkaturkkia. Pitkä, evämäinen häntä heilahtaa tyytyväisesti. Nyt olen varmempi. Otan muutaman askeleen otusta kohti. Se ei peräänny, kun kiipeän  sen selkään ja painaudun silkkistä sulkapeitettä vasten.

Tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu. Pilvet kutsuvat meitä. Eläin ottaa vauhtia. Ilmavirtaus pyyhkäisee hiukset kasvoiltani. Sukellamme auringonvaloon ja jäämme liitämään pilvien yläpuolelle.  Olen turvassa. Minä lennän.

Ja putoan. Kylmyyteen. Tyhjyyteen. Viimeinenkin kullanhohde  hiipuu pois. Olen yksin ja sieluni on kylmä.  Tarinani on päätöksessään.

Putoan kauan. Mutta minua odottaa valo. Rauha.

                     

___________________________________

Tarina, jonka omistin yhdelle tärkeimmistä ystävistäni. Yritin antaa itsestäni jotain hyvää. Se on haavekuva. Todellisuus kertoo toisen tarinan.

-foxheart

Ystävistä.

Näin taas viimeyönä painajaisia... Ystävät, perheeni, tärkeimpäni. Kaikki olivat kadonneet.  Maailma oli muuttunut ja olin jäänyt yksin. En voinut luovuttaa... Etsin, etsin ja etsin kuluttaen jalkani rakoille ja palelluttaen sormeni. Minulla ei ollut enää paikkaa mihin mennä, oli vain kuolemaa.

Myönnän. Olen ihmisriippuvainen. Syöjä. Ja pelkään jääväni yksin. Sitäkin enemmän pelkään aiheuttavani tärkeimmilleni surua, kipua, tuskaa. Pelkään satuttavani heitä.
Koska he ovat ainoa asia mitä minulla on jäljellä. He ovat verho minun ja kuolemani välissä. Jos ystäväni jättävät minut, verho on kadonnut ja mikään ei enää pitele kättäni. En kestä enää... Minuun sattuu liikaa. Haluaisin uskoa, että kaikki muuttuu paremmaksi, mutta kokemus kertoo toista tarinaa. Kaikki on ohi. Mutta siltikään en voi tehdä sitä mitä haluaisin. Lakata olemasta. Haluaisin kuolla. Kuolla mutta en tappaa itseäni, mutten myöskään vierittää syytä jonkun muun niskoille. Kun kuolen, syyn pitää olla ihan omani... Satuttamatta rakkaitani...
Mutta se ei ole mahdollista,jos he välittävät minusta, jos he ovat valmiita kestämään minua. Sitä haluaisin, mutta samalla pelkään pahinta. Hylkäystä. Että jään yksin ja maailma on lopuksi vain musta aukko joka nielaisee minut tuskallisesti, piinaavasti, hitaasti.
Kuolemani aiheuttaisi ystäville kipua... Enkä halua satuttaa heitä. Siksi en voi aiheuttaa kuolemaani.

Haluaisin elää, onnellisena. Olla joku muu. Tämä tunne... Ennenpitkää se tappaa minut tavalla tai toisella. Mutta ennen sitä haluan kertoa ystävilleni, rakkailleni, ainoalle perheelleni, kuinka paljon heistä oikeasti välitän. Kuolemaan asti.

Elämässäni on vain tyhjyyttä.

-foxheart

Syy ja Seuraus.

Remppasimme huonettamme. Ihan kuin se auttaisi jotain. Mutta onhan näin parempi. Oma pikku kolo jossa fiilistellä maailmaa... Remppaaminen piti ajatukset poissa kaikesta muusta.
Nimittäin siitä että äiti on vakuuttanut ainoat ihmiset joiden luulin auttavan minua ,että hän on syytön ja että olen vain mielenvikainen hullu. Kaikki on kuulemma omaa keksintöäni. Kaikki tämä. Miten se voisi olla? Ihmisistä tulee sellaisia, miksi olosuhteet heidät pakottavat. Minut on pakotettu rooleihin. Ja pelkään jääväni niihin ikiajoiksi. Toivoin,että äiti joutuisi tilille teoistaan. Siitä että hän jätti sydämmeeni reiän.
Kaikki on tuhottu, räjäytetty. Ja tomut kaikkien ongelmien olemassa olosta lakaistu maton alle. Näin on sitten vai hyvä?
Kaikki jauhavat kokoajan minulle siitä mikä on oikea tapa ratkaista ongelmia. Olla kotona ja viettää perheen kanssa aikaa... Mutta se ei toimi. Se vain piilottaa ongelmat väliaikaisesti. Mitään ei ole tehty. Mutta nyt kakki on olevinaan hyvin. Hyvin.... Sanakin on tuntematon.
Milloin minulla oli kaikki hyvin? Milloin alkoi olla ei hyvin? Olenko koskaan ollut onnellinen? Kysymykset alkavat pyöriä päässä. Ja silti kaikki sanovat että minulla on asiat loistavasti. Miksi en sitten itse näe sitä?
Jos seuraus on tällainen olo, niin mikä on sitten syy? Syy... Syy on unohtunut mielestäni. Vain loukkaannus ja tuska ovat jääneet muistoksi siitä että joskus on ollut syy. Syyllä ei ole kuitenkaan enää merkitystä. Nyt on menty liian pitkälle...
Miten ihmiset luulevat että nyt jatketaan elämää normaalisti ja kaikki on taas hyvin, vaikka kävelin ulos kotoa enne joulua ja sanoin asiat niinkuin ne ovat. Etten koskaan anna anteeksi. Miksi? Miksi on näin?
Olen kadottanut itseni. Olen tyhjässä maailmassa oman suuren vihani kanssa.
-foxheart

Vihaan.

Lisää painajaisia... Ei kivaa. Minun piti uhrata itseni minulle tärkeitten ihmisten puolesta.
Tämä tunne... Se on maailman kamalin. Ja se tappaa minut!
Tekisi mieli viiltää... Satuttaa itseään. Rankaista itseään tästä epätäydellisyydestä. Miksi kukaan muu ei tunne näin? Miksi olen ainoa vajaa? Vihaan olla tällainen. Vihaan itseäni. Kunpa olisin normaali! Normaali! Ilman koko elämän kestäviä ongelmia.
Ongelma olen minä. Oma suhautumiseni asioihin. Jatkuvat roolit, joita esitän. Olen liian ailahtelevainen. Vaihdan persoonallisuutta kuin paitaa. Enkä pääse niistä eroon.
-foxheart

Kahleet mielessäni.

Kunpa ihmisen ei tarvitsisi nähdä unia... En jaksa niitä enää. En halua enää olla todistamassa tapahtumia, joissa epätoivo, suru, viha ja pelko ovat läsnä. Ja vielä hirveämpää on tietää, että kaikki mitä näen, on oman pääni sisällä. Kaikki ne tapahtumat... Ne tuntuvat niin aidoilta.
Viime yönä sain todistaa yhden minulle todella tärkeän ihmisen kuolemaa ja se oli kamalaa. Unessa se tuli yllätyksenä, shokkina. Hautajaiset olivat murheen murtamat, kaikki itkivät ja kunnioittivat vainajaa. Kaikista pahinta oli se, että olin tavallaan tapahtumien ulkopuolella. Katsoin ikkunasta, enkä pystynyt itse itkemään.
Kun heräsin, kaikki tuntui hetken aikaa vieläkin todelta. Sitten tajusin ja kiitin Jumalaa että asiat eivät ole ihan niin huonosti, vielä.
Kaipaan ystäviäni... Kaikki ovat jossain. Kuin lehdet hajonneena tuulten mukana. En kestäisi menettää heistä yhtäkään.... Ikinä.
Olen väsynyt, uupunut ja pahasti kadoksissa. Kahleet ovat mielessäni, roolit painavat päälle. En tiedä kauanko jaksan enää näin.

-foxheart