Musiikin arvoinen.

"Pysy rytmissä."
"Sä soitat ihan sekavasti."
"Toi matala ääniala näyttäis sopivan sulle paremmin."
"Et sä kuulosta yhtään Whitney Houstonilta."
Viisivuotiaalle pikku O:lle nämä olivat murskaavia kommentteja. Samoin kuin seitsemäntoista vuotiaalle, joka unelmoi musiikkista.
Sopraanolle, jonka ääntä on ohjattu periaatteella "joo ja sitten". Ei "joo, mutta älä tee enää noin". Sopraanolle, joka on laulanut musiikkikoulun korkeimman nuotin ja jota kaikki ovat kannustaneet uralle. Kaikki muut, paitsi ne joiden kannustusta olisi eniten tarvittu.
Miksi en riitä?
En ymmärrä miten kaverini ja muiden lapset ovat aina kannustamisen arvoisia. Lahjakkaita ja täynnä talenttia. Miksen minä?
Miksi en saa unelmoida?
Miksen minä ole vanhempieni silmissä musiikin arvoinen?
Kritiikkiä pitää osata ottaa vastaan. Otankin. Ja erityisesti ammattilaisilta, jotka tietävät mistä puhuvat. Siitä ei ole kyse. Kyllä minä haluan kehittyä. Enkä pelkää katsoa peiliin.
Joskus kaipaisin kuitenkin kannustusta vain siksi että olen heidän lapsensa. Tukea siihen mitä rakastan, vaikka menestyksestä ei ole vielä takeita. Ymmärrystä että minäkin pystyn nauttimaan musiikista.
Tänään opin jotain tärkeää. Musiikki ja vanhemmat eivät sovi yhteen.
Siitä tulee aina itku. Sillä en kestä tökkimistä niiltä, joilla on valta satuttaa.
Siksi minun täytyy suojella itseäni.
Ette kuule enää minun ääntäni. Ette ainoatakaan nuottia, ennenkuin seison lavalla ja voin olla varma että tiedän mitä teen.
Matka tulee olemaan vaikea ilman tukeanne, mutta teen sen silti.
Jotta voin osoittaa olevani musiikin arvoinen.

-foxheart

I'm organic!

Tässä sitä taas mennään.

Olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi menetyksenpelko, yksinäisyyden haluaminen, pärjään-yksin- asenne jne. perustuvat kaikki yhteen ja samaan. 

Hylätyksi tulemisen pelkoon. Jos se olisi vain hylätyksi tulemisen tunne, voisin itkeä hetken ja jatkaa elämää. Todeta että pohjalta on vain yksi tie.

Pahin on kuitenkin pelko. Se ettei riitä kaikille, kun ei pysty antamaan itsestään jatkuvasti muille. Vie huomaamattaan muiden energioita, kun joku kiintiö on vajaa. Pelko että suustani tulevat jutut kyllästyttävät ja kasvot muuttuvat yhdentekeviksi.

Taas. Tai siltä se ainakin tuntuu. Ikäänkuin en olisi koskaan mitään muuta ollutkaan. Vain se ihansama-ihminen.

Mihin katosi ihmisten välinen yhteys? Vai olenko se vain minä joka olen jäänyt siitä paitsi? Vai olenko sittenkin vain luullut jääneni siitä paitsi?

Minäkin olen vain orgaaninen. En kiveä.

Hajoava kuitu, joka haluaisi kiinnittyä johonkin, jos ei pelkäisi.

Minäkin olen vain ihminen. Joka tarvitsee kosketusta ja rakkautta.

Niinkuin kaikki elävät olennot.

-foxheart

Ota silmä käteen ja katso!

Elämässä on paljon ihania asioita. Pitää vain ottaa silmä käteen ja katsoa.
Tämän vuoksi listasin (random järjestyksessä) asiat, jotka ovat erityisesti rakastuttaneet minua maailmaan vuonna 2012:
1. Linnunradan käsikirja liftareille- sarja
2. "Olla niin kaapissa, että perse ylettää narniaan"- lausahdus
3. Karkki
4. Tasiteluplaneetta Galactica
5. Kitaran soittaminen
6. Päiväunet
7. Leirielämä
8. Yökävelyt
9. Henkevät keskustelut
10. Hillovoileivät
11. Tee
12. Villapaidat
13. Rakkaat ihmiset
14. Maalaaminen
15. Musikaalit
16. Laulaminen kolmeviivaiseen as-nuottiin
17. Pokemon-inspiraatio
18. Henkinen kasvu
19. Kommunikointi lausumatta sanaakaan
20. Itkeminen
21. Munapallo(tämä on laji)
22. Benji-hyppy
23. Kissat
24. Elokuvamaratonit
25. Sporamatkat
26. Madonna
27. Elokuvamusiikki
28. Reiki
29. Meri
30. Prinsessa-mekko
31. Rakkaat tuoksut
32. Auringonotto Westendissä
33. Isäpapan jorinat
34. Mummin tekemä ruoka
35. Kalastaminen
36. Analysointi
37. Laventeli
38. Vanhat valokuvat
39. Spontaani kosketus

-foxheart

Pahan lapsi.

Koko elämäni ajan isäpuoleni on harrastanut julkista nöyryytystä. Syyttelyä.

Ja hyviä perusteluja miksi juuri minä olen epäkelpo ja paha kakara kasvatettavaksi. 

Ensinnäkin olen äärettömän ahne. Niin ahne, että jos ruokaa on edessäni hotkin kaiken yksin jättämättä muruakaan muille. Niin ahne, että kun saan jotakin, alan haluamaan heti lisää.

Toiseksi haluan erityiskohtelua. Kaiken pitää pyöriä juuri minun ympärilläni. Haluan olla prinsessa ja alistaa kaikki muut palvelijoikseni. Minulle ei kelpaa toisten käyttämä hintataso, tai toisten syömä aamiainen. Ei, minä tarvitsen oman. Kunhan sen valmistaa ja maksaa joku muu.

Kolmanneksi olen nokkava ja epäkohtelias kaikille. Ja varsinkin vieraille ihmisille vain jotta pystyisin näyttämään koko maailmalle ylimielisyyteni. Vittuuntunut ja käskevä äänensävyni vaihtuu vain silloin kun todella haluan jotakin.

Neljänneksi olen harvinaisen kiero. Junailen asiat niin, että vain itse hyödyn. Pahoista toimistani syytän kaikkia muita. Kierouteni ilmenee erityisesti peiton alla lukemisessa ilta kymmenen jälkeen, netin käyttämisessä yöaikaan ja lasien pöllimisessä vesiväri kipoiksi.

Viidenneksi olen parantumaton. En ole muistavinani vaikka minua on muistutettu. Jätän tekemättä asioita vedoten hajamielisyyteen ja unohteluun.

Ilmeisesti isäpuoleni saa tästä mielihyvää. Tiedosta että kaiken huudon jälkeen isken oven kiinni ja menen piiloon itkemään heikkouttani. 

Hän tietää että satuttaa. Ja nauraa päälle.

Haluan vain tappaa. 

Viiltää sanoillani kivuliaammin kuin toinen. 

Saada voiton. 

Tien vapauteen.

-foxheart

Pienessä purkissa, rusetti kaulassa.

Jokaisella tunnevammaisella ihmisellä on kaksi minää. Aikuinen-minä. Ja lapsi-minä.
Kun ihminen kokee lapsuudessaan psyykettä vahingoittavia asioita, osa hänen tunnekehityksestään pysähtyy ja lapsi-minä syntyy. Tällöin henkilön muu psyyke jatkaa kehitystään normaalisti, mutta tietty osa jää lapsen tasolle.
Lapsi-minän ikä ja kehitystaso rinnastuu aina ajankohtaan, milloin k.o. hankaluudet on kohdattu. Mitä nuorempana tämän osan kehitys on pysähtynyt, sitä nuoremmaksi myös lapsi-minä jää. Kun muu psyyke jatkaa kehitystään, on kontrasti lapsi-minään suuri. Emme koe sitä enää osaksi itseämme. Tämä taas vaikeuttaa tunnevammojen läpikäymistä, sillä vain samaistuminen mahdollistaa oman nuoremman minän ymmärtämisen ja siihen uudelleen linkittymisen.
Edellä mainitun seikan vuoksi hankalinta on niillä joiden psyyke on vaurioittunut kovin nuorena, jonka seurauksena lapsi-minäkin on nuori. Samaistumista hankaloittaa tässä tapauksessa myös vaikeus löytää tapahtuneesta objektiivista tietoa, kun oma muisti ei riitä.
Minun lapsi-minäni, pikku O on viisivuotias. Hän asuu pienessä laatikossa ja pääsee ulos vain kun kukaan ei näe. Kun hän huutaa, yritän vaimentaa hänet. Sillä en halua että hänen huutonsa kaiku näkyy kasvoillani.
Mutta kun hän itkee, otan hänet yön pimeydessä laatikosta ja lupaan että jonain päivänä ei tarvitse enää itkeä.

-foxheart

Me love FOOD.

-foxheart

You know where to find me.

Tällaisina päivinä huomaan nauttivani omasta rauhasta liiankin paljon. Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Hetkistä, jolloin huomaan etten tarvitse paljoa ollakseni onnellinen.
Mietin missä ihmissuhteeni ovat. Miksi en ole jossain muualla jonkun kanssa. Pitämässä hauskaa tai puhumassa syvällisiä. Elämässä oikeaa elämää.
Silloin ymmärrän että tämä hiljaisuus johtuu omasta passiivisuudestani. Puhelin on hiljaa ja kalenteri tyhjä koska se olen aina minä joka soitan.
Mitä ilmeisimmin pidän ihmissuhteinani yllä yksin. Olen muille itsestäänselvyys, joka juoksee perässä niin kauan kuin käsketään ja pyytämättäkin.
Ystävyyteen kuuluu vähintään kaksi osapuolta. Kaksi ihmistä, jotka huolehtivat, että yhteistä aikaa löytyy. Ja että sitä priorisoidaan.
Yksin pärjääminen ei ole vaikeaa.
Täällä minä istun. Elän elämääni. Ja vielä nautin siitä.
Miksi siis kerjäisin audienssia kun kaikki muut ovat niin kiireisiä.
Tämä riittää. Tiedätte missä olen.
Nyt on jonkun muun vuoro soittaa.

-foxheart

What's on the other side of you?

Katso peiliin. Katso itseesi.
Kaikki mitä tiedostan, on mahdollista muuttaa. Kaikki mitä myönnän itselleni.
Jokaikisen heikkouden.
Hylätyksi tulemisen tuska.
Tunne ihmisten itsekkyydestä ja kääntymisestä poispäin.
Ääni ja vedenpitävät perustelut. Kritisoiminen. Hyökkäävyys. Puollustusrefleksit.
Nämä tunteet eivät johdu siitä mitä minulle tapahtuu nyt. En voi syyttää niistä ketään.
Ne ovat tunteita, jotka kuuluivat minulle ennen. Kauan sitten.
Kysyisin, miksi ne tulivat jäädäkseen, mutta oikeastaan tiedän jo.
Ne tulivat kasvattamaan.
Tekemään minusta aikuisen.
Kertomaan, että matkalla on tarkoitus.
Ja että jotain parempaa on vielä edessä.

Kun tulee se aika, että pystyn katsomaan peiliin tuntematta häpeää, voin oppia katsomaan ihmistä silmästä silmään.

-foxheart

Jonkun muun lapsi.

Pahinta ja vaikuttavinta on spontaanius.

Ja aivan erityisesti spontaani kosketus.

Kädet hiuksissani, niitä silittävät sormet. Olkapäälleni pysähtynyt lämmin kämmen. Valoisa katse, jossa on ripaus ylpeyttä. Hymyt, joita ei ole tarkoitetty kenellekään muulle.

Sisälläni elävä viisivuotias kehrää jokaisesta hipaisusta, sipaisusta ja silityksestä.

Kun äitini yrittää samaa, hän aiheuttaa minussa pakorefleksin. Tarpeen oksentaa kaikki sisälmykset pihalle. Ja tarpeen eristäytyä.

En halua häntä. En näin lähelle.

En ymmärrä miten tällainen on mahdollista. Miten tämä on totuus. Että spontaani henkilö x pystyy antamaan minulle enemmän kuin nainen josta olen syntynyt.

Ehkä minulla ei ole syytä ihmetellä, miksi luulin olevani vaihdokas.

-foxheart

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Ensin tulivat kyyneleet. 

Sitten avunhuuto. Rukous.

Ja viimein valaistuminen.

Totesin mokanneeni pahemman kerran. 

Koko kakku meni kerralla roskiin. Ei tämä palanut elämä kelvannut kenellekään. Ei edes minulle.

Huono ihminen. Huono ihminen. Huono ihminen.

Halusin pyytää anteeksi kaikkea väärää ja rikottua. Ja samalla pelkäsin, ettei kukaan kuulisi minua. 

Että joituisin maksamaan kaikesta.

Niin. Olen rikkonut, vaikka vannoin korjaavani. 

Elänyt itsekkäästi. 

Toiminut väärin omasta syystäni. Omasta pelostani. 

Omasta suuresta syystäni.

Sain vapautuksen ja uuden alun. 

Uudet jauhot ja viattoman valkoisen maidon. 

Jotta voin tehdä tämänkin pohjan uudestaan.

Annoin anteeksi itselleni. Koska tiesin voivani muuttua ja lopettaa näiden virheiden tekemisen.

Sillä ei ole virheitä. 

Vain kasvua.

Tämän ymmärrettyäni näin maailman uusin silmin.

Ja meinasin sokaistua sen kaikesta kauneudesta.

Enää en pelkää muutosta. Se on osa elämää.

Minä valitsin elämän.

-foxheart

Valinta.

Mihin kaikki katosi?
Rauha. Muista riippumaton yksinäinen onnellisuus.
Vakaa pieni elämä. Pieni mutta ihan ok. Mielessä haaveet ja kaipaus toisenlaiseen elämään.
Aloitin elämän sanoista teoiksi. Elämän sydämellä pään sijasta.
Vaihdoin kaiken ihmisiin. Avasin muurit ja sydämen.
Minusta tuli inhimillinen. Heittäydyin ja vedin täysillä.
Annoin itseni luottaa. Annoin muiden palojen muokata minua.
Annoin niille valtaa. Huoneita sielustani. Joillekin suurempia kuin toisille.
Olin onnellinen ja rakastunut maailmaan. Kaikki oli hyvin. Mutta samalla kadotin sen mistä kaikki oli alkanut. Sen pienen itserakennetun onnen kaiken pohjalla. Haluaisin sen kovasti takaisin.
Mutta kuitenkaan menettämättä kaikkea mitä olen elämältä saanut.
Arvoni rakentuu muista paloista, kuin aikaisemminkin, silloin kun pohjalla ei ollut mitään. Minulla ei ole itseisarvoa. Eikä ole koskaan ollutkaan.
Valta. Tältäkö se tuntuu? Levottomalta. Turvattomalta. Pelokkaalta. Jännittävältä. Yllätykselliseltä. Riskialttiilta. Epästabiililta. Haavoittuvaiselta.
En pysty olemaan paikoillani. Pelkään liikaa.
Sillä tässä on potentiaali kaikkeen. Toivon vain ettei se pääty kivuliaaseen crashdowniin.
Kuoretonta on niin helppo satuttaa.
"Ensin eletään ja sitten itketään."
Näitä neuvoja olen noudattanut. Ja näköjään aika pilkun tarkasti. Tämä oli päätös. Vaikea ja uhkarohkea päätös. Ja valinta.
Minä valitsin elämän kuoleman sijasta. Minä valitsin aitouden, enkä teatteria.
Tiedän, että valinta oli oikea.
Sen kanssa on vaan niin pirun vaikea elää.

-foxheart

Kaikki parhaat ovat.

Voi vittu.
Miten tässä nyt ollaan. En tiedä.
Fiilistasoa alemmas ja keskittymistä faktoihin. Suojautumista maailmalta. Realistisuutta.
Nämä toimintamallit säästäisivät minut maailmalta. Ylilyönneltä. Ja elämältä.
Toisessa vaakakupissa on toisaalta heittäytyminen ja suunnitelma ajaa täysillä huolimatta siitä mennäänkö menestykseen vai metsään. Takki auki. Metsässäkin oppii. Kun on ensin eksynyt muutaman kerran.
Kultainen keskitie on paras. Normaali ja hyvä. Tasapainoinen.
Mutta minähän olen tunnetusti kykenemätön kulkemaan sitä! Kaikki tai ei mitään. Huono style, tiedän.
Saanko kysyä miksi. Oh, God why? Miksi juuri minusta on tehty tällainen? Miksi minä, eikä joku muu?
Itseensä ottava. Yliherkkä. Pakkomielteinen. Itsepäinen. Suhteellisuudentajuton. Uneksiva. Epärealistinen. Katkera. Uskollinen. Voimakas. Särkynyt. Luova. Impulssiivinen. Rakastava. Inhimillinen.
Eihän tällaista soppaa kestä kukaan! Ei ihme että minulla on vaikeuksia ymmärtää itseäni. Ylitaiteellinen tunteiden orja, joka haluaisi palavasti kuulua ja olla ehjä. Kelvata itsenään. Täysi ufo siis!
Ja jos en edes itse ymmärrä, miten muut voisivat? Tässä pikku pulma ratkottavaksi, huoh.
Tämä ei ole tauti. Kukaan ei voi antaa tähän lääkkeitä. Mitkään lääkkeet eivät pystyisi saamaan minua elämään luonnollisesti itseni kanssa. Kukaan ei voisi ikinä analysoida tätä tyhjentävästi. Kukaan ei pysty ikinä käsittelemään tätä niin lopullisesti, että olisi sinut itsensä kanssa, minä kaikista vähiten!
Lyhennetysti: ei voi mitään.
Turha siis valittaa. Ja turha murehtia.
Jos tämä kaikki olisi yhden ihmisen päässä, tulisi varmasti hulluksi.
Onneksi olen jo.
Mutta onneksi myös sanotaan, että kaikki parhaat ovat.

-foxheart

Haluaisin oppia jo lentämään.

Menetyksen pelko.
Ajan pelko.
Pelko asioiden ja ihmisten muuttumisesta.
Onnellisena on vaikea elää. Elämä, joka on kiittämisen arvoinen tuo samalla paljon menetettävää.
On vaikea elää täyttä elämää, kun pelkää putoamista. Mitä korkeammalla pilvissä olet, sitä pelottavampaa on katsoa alas katonreunalta.
Varsinkin jos tiedät jo valmiiksi miltä putoaminen tuntuu. Ja kuinka monta kohtaa se murtaa pysyvästi.
Haluaisin oppia jo lentämään.
Jos olisin lopettanut pelkäämisen olisin jo ilmassa. Pelkäämisen, että kaikki tapahtuu uudestaan. Samat virheet, samat sanomattomat sanat, sama tuska.
Jokaisesta hetkestä tulee nauttia, sillä jokainen hetki loppuu aikanaan.
Tämä päivä ei enää ikinä palaa. Huomenna et näytä enää täsmälleen samalta, sillä olet 24 tuntia vanhempi. Asiat muuttuvat.
Pilvissä olet kuitenkin kuin pilvessä ja sokea kaikelle mikä ennen oli tärkeää. Arvosi ovat muuttuneet. Onnellisuutesi kriteerit ovat kovemmat. Pienet arjen onnelliset asiat eivät enää riitä sillä haluat parempaa. Kun olet sitä jo kerran saanut maistaa.
Haluat ettei kukaan enää ikinä hylkäisi sinua. Että voisit kuulua palapeliin.
Pitää kiinni päästämättä irti.
Pieni ääni takaraivossa kuiskaa, että tämä on mahdotonta. Ei onnellisuutta ole tehty kestämään. Ja tämä onnellisuus on kestänyt jo aivan liian kauan.
En aio luovuttaa ja masentua siksi että olen yht'äkkiä muka liian onnellinen ja liian kiinni elämässä.
En vain koskaan ajatellut elämän olevan tällaista.
Enkä pysty ymmärtämään miksi reagoin siihen näin.
Tämä on liian hämmentävää.
Liian suurta pienelle ihmiselle.

-foxheart

Part of my world.

Olen rakastunut tähän elämään.
Juuri nyt. Juuri nyt on hyvä olla.
Tiedostaen kuka olen.
Ja mitä olen jättänyt taakse.
En haluaisi päästää irti näistä hetkistä. Ne ovat liian arvokkaita.
Jos voisin, olisin tässä hetkessä ikuisuuden.
Niiden palojen kanssa joihin olen kasvanut kiinni.
Minä kuulun tähän.
Nyt tiedän millaista on olla osa jotakin.

-foxheart

Strong woman, yeah!

Olen vahva. Voimakas.
Niin hyvässä kuin pahassakin.
Rakkaudessa ja vihassa. Heikkoudessa. Katkeruudessa.
Tunteessa ja teoissa.
En ymmärtänyt tätä aikaisemmin. Enkä oikein ymmärrä vieläkään. En ymmärrä omaa vahvuuttani. Ja sitä mitä se aiheuttaa ympäristössäni. Mitä reaktioita. Ihmisissä.
Voin astua rajojen ulkopuolelle. Dominoida ja talloa auktoriteettien yli. Ajaa nurkkaan.
En tee sitä tahallisesti. Tein niin koska en ymmärtänyt.
Mutta tästä hetkestä lähtien minun on pystyttävä ottamaan vastuu teoistani. Mennä asioiden edelle ja huomioida tila jonka jokainen yksilö tarvitsee.
Alentua auktoriteeteille ulkoisesti, ettei minua vastaan tarvitsisi hyökätä. Olla tilanteen yläpuolella, mutta samalla viivalla ihmisten kanssa. Minun pitää antaa ymmärtää, että vaikka saatan joskus pystyä hallitsemaan tilannetta, en ole vihollinen.
Voin pitää talutushihnasta kiinni kun tarve vaatii, vaikka en suostu kaulapantaan. Minua ei voi määrätä, mutta voin suostua tekemään yhteistyötä.
Sillä pitää ymmärtää, ettei kaikilla ole tällaista vahvuutta. Tätä pitää käyttää oikein sortamatta muita edes tahattomasti. Se vaatii vastuun ottamista.
Pitää tietää mitä tekee.
Sillä en aio jättää tekemättä.
Minä en jätä elämättä.
Suuri voima tarvitsee suuren viisauden.
Viisaus edellyttää tiedostamista. Ja kokemista.
Tiedostan nyt.
Enkä jätä elämääni elämättä.

-foxheart

Melkein kuin uusi.

En ymmärrä.
En tajua. Miksi.
Miksi haluan elämääni juuri ne ihmiset, joita en voi ikinä saada.
Haluan tämän maailman kaikista monimutkaisimmat, vaikeimmat, säröilevimmät, hämmentävimmät ihmiset. Kaikki, jotka ovat niin kaukana mutta silti lähellä.
En omistettavaksi. Vain korjattavaksi.
Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kaikki ansaitsevat ihmisiä silittämään haavat piiloon.
Siitä puhe, mistä puute, vai miten se meni.
Niin. Onkohan tässä kyse nyt sittenkin vain siitä että haluan antaa niitä asioita, joita en itse pysty saamaan.
Sitä voi itse kukin mietisellä.
Haluaisin olla tasavertainen kaikkia kohtaan.
Mutta en pysty. Maailmassa on vain niin äärettömän monta tyhmää, tietämättömyydessään onnellista ihmistä. Joita salaa kadehdin. Mutta jotka eivät kiinnosta. Miten he voisivatkaan, ihmiset jotka eivät ole vielä eläneet hetkeäkään. Niin puhtaan kokonaiset, onnelliset.
Eivät korjatut, niinkuin minä.
Paluuta menneeseen rikkumattomuuteen ei enää ole. En pysty edes kuvittelemaan sitä, unelmoimaan siitä. En halua sitä itselleni, vaikka kadehdin tietämättömyyden autuasta pilveä.
Tieto on valtaa ja tieto on tuskaa. Kokemus on vahvuutta, huono kokemus lasinsiruja sielussa.
Tässä ollaan. Näillä eväillä mennään vaikka ne ovatkin levinneet kuin Jokisella. On selvitty. Ja selvitään tulevaisuudessakin.
Korjattu on melkein kuin uusi.
Ja tämäkin päivä on kiittämisen arvoinen.

-foxheart

Pandoran lipas.

Tiedän kuka olen.
Ainakin tässä hetkessä.
Paljon on paljastunut, eikä kaikki ole hyvää.
On niin paljon pimeää ja sumuista.
Löytyi kieroonkasvanut, haavoittunut lapsi. Jolla on väärät toimintamallit.
Ihminen joka rakastaa, sillä ei tiedä miltä tuntuu olla rakastettu.  Rakastettu kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta.
Etsijä, joka yrittää paikata sitä jotain joka puuttui.
Löytyi uteliasuus, joka säälii kaikkea rikkimennyttä.
Ja tarve tietää, mitä tapahtui.
Miksi tämä kaikki on tässä.

Tätä haavaa ei ikuisuuskaan voi parantaa.

-foxheart

Kohti näkymätöntä maalia.

Liikaa kaikkea. Liian vähän aikaa.
Kunpa voisin vain pysäyttää päivät. Ja tehdä kaiken tekemättä jääneen.
Ottaa muut kiinni ja raataa monta piinallista tuntia tauotta. Tilaisuus ja aikaa. Haluan vain kerrankin mahdollisuuden nauttia tästä hirveästä kidutuksesta. Mahdollisuuden pakottaa itseni epämukavuusalueelle.
Samalla kuitenkin tiedostan jotain. Tarvetta mahtua muottiin ja kelvata. Tämä on se, mihin yhteiskunta tähtää. Sisäiseen moraaliin. Pieneen ääneen jokaisen päässä, joka pakottaa suorittamaan ja tähtäämään täydellisyyteen. Aivan kuin se hyödyttäisi jotakin.
Todellisuudessa juoksemme kaikki suuressa juoksupyörässä. Tai oikeastaan jokainen juoksee omassa pyörässään. Sehän tekee paljon enemmän energiaa, kuin yksi suuri juoksupyörä, eikö vain?
Energiaa ja rahaa yhteiskunnalle. Älykäs taistelusuunnitelma, joka esitetään niin vakuuttavasti ettei kenelläkään ole mahdollisuutta ratkaista sitä.
Miljoonia ihmisiä. Juoksemassa rinnakkain näkymätöntä maalia kohti.
Motivaationa raha ja kuvitelma itsestä voittajana. Nopeimpana. Rikkaimpana. Voittamattomana.
Tätä on menneisyytemme. Tulevaisuutemme. Ja nykyisyytemme. Säälittävää ponnistelua tiedostamatta että todellisuudessa kukaan ei liiku mihinkään.
Mahdollisuus tiedostamiseen kyllä on. Irtisanoutuminen järjestelmästä. Vapaa elämä.
Mutta kaikki ovat jo tottuneet kaltereihinsa. Ne luovat turvaa ja varmuutta tulevaisuudesta.
Juoksemme liian kovaa ja liian keskittyneinä omiin suorituksiimme. Hiljentäminen on vaikeaa. Ja vielä vaikeampaa siitä tulee kun juoksupyörän eteen laitetaan porkkana. Tai siis numeroita jotka tipahtavat pankkitilillemme jos suostumme juoksemaan kovempaa.
Ensin kaikki tuntuu helpolta, mutta jossain vaiheessa huomaamme ettemme osaa enää pysähtyä. Vauhti on kiihtynyt liian kovaksi ja pysähtyminen saisi meidät kompastumaan omiin jalkoihimme.
Ja niin me juoksemme maaliin asti vain todetaksemme ettei sellaista ole koskaan ollutkaan. Ja kuolemme pois, kun kroppamme ei enää pysty kestämään sitä.
Perässä tulevat hölkkääjät. Ne meistä, jotka ovat ymmärtäneet matkan päättymättömyyden. Ne meistä, jotka ovat osanneet pysähtyä ja nauttia paketin jäätelöä.
Ne meistä, jotka ovat todellisia voittajia.

Kunpa voisin jonain päivänä olla yksi heistä.

-foxheart

Miksi huudat apua, jos et ole valmis nousemaan?

Voihan vittu. Vittu.
Vihaan riitelyä siskoni kanssa.
Typerät pienet asiat tiivistyvät aina ongelmaan joustamattomuudesta. Uuden vieraksumisesta. Tiedän, että se on luonnollisa. Mutta vihaan sitä silti.
En ymmärrä miten kaikki eivät pysty tiedostamaan omia ongelmiaan.
Eikä sanominen hyödytä mitään. Kaikki lauseet joissa yritän epätoivoisesti kehottaa muuttamaan ongelmakohtia kaikuvat kuuroille korville. Jokaikinen kirpeä sana, jonka sanon jotta siskoni voisi joskus tulevaisuudessa olla onnellinen.
Olla onnellinen rakkaudessa. Ennakkoluuloton suhteessa maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Olla onnellinen vapaudessa jakaa mielipiteensä ja vaihtaa näkökulmia muiden kanssa. Pystyä elämään ilman estoja.
On vaikeaa katsoa kun toista sattuu. On vaikeaa olla vieressä ja tiedostaa, että toinen on menossa väärään suuntaan. Ei tuhatta ja sataa niin että hän pystyisi itse huomaamaan olevansa väärällä tiellä. Mutta lipuen. Ajelehtien hitaasti ja varmasti kohti lopullista tyhjyyttä.
Syrjäytymistä.
On turhauttavaa tiedostaa etten voi tehdä asialle mitään. Paitsi näyttää peiliä ja yrittää saada toista tajuamaan. Sekin satuttaa. Vähän. Mutta ei siinä määrin kuin elämä ilman elämää.
Välillä on toki hyvä ettei tee mitään. Kukaan ei voi, eikä kenenkään pidäkään hallita toisen elämää. En voi tehdä valintoja siskoni puolesta. En voi nostaa häntä elämään elämäänsä täysillä. Kokonaisena.
Voin tarjota käden ja sanoa että nouse. Mutta loppujen lopuksi jokaisen on tehtävä päätös itse. Ja noustava omin jaloin.
Miksi huudat apua, jos et ole valmis nousemaan?

-foxheart

Sosiaalinen tumpelo.

On ihmisiä. Ja on tilanteita. 

Kohtaamisia.

On niitä, joiten kanssa käyttyäydyn täysin luonnollisesti, oikein. Kunnioittavasti. Empaattisesti. Rakastavasti.

On niitä, jotka näkevät läpi. Heille en aina pysty olemaan täysillä sitä kaikkea mitä todella olen. 

Sillä he voivat paljastaa minut maailmalle. 

Kaikki heikkouteni.

Olen heikko kun kohtaan. En aina. Tietyissä hetkissä, kun jokin käytösmalli tuo mukanaan muiston. Assosiaation kuilun pohjalta. 

Ja reaktion, joka satuttaa.

Tällaisessa tilanteessa olen täysin lapsen tasolla. Epäempaattinen, armoton, ymmärtämätön. 

Valmis suojelemaan ja puollustamaan itseäni. 

Lukossa. Kykenemätön kommunikoimaan kunnolla.

En vain aina pysty ymmärtämään miten kuuluisi toimia. Kun minulle sanotaan ettei jotain voi tehdä, en tajua sillä en ole vieläkään täysin oppinut että kaikki mihin pystyn, ei ole oikein. 

Kaikkea ei voi sanoa. Vaikka se olisi totta. 

Kaikkea ei voi tehdä. Vaikka haluaisi.

Olen siis sosiaalinen tumpelo.

Jotain jäi välistä. Jotain jäi oppimatta niinä vuosina kun keskityin vain omaan vihaani. Ja itseni puollustamiseen. 

En luottanut auktoriteettiin. En luottanut valtaan, jos se ei ollut omaani. 

Halusin paeta, mutta minun oli jäätävä taistelemaan, sillä vaihtoehtoja ei ollut. 

Ja silloin jotain sulkeutui. 

Koska en osannut antaa anteeksi.

-foxheart

No light without darkness.

Kaikki on niin hyvin.
Kaikki palaset ovat vihdoinkin edes suurinpiirtein kohdillaan.
Kaikkea ei voi selvittää kerralla. Aina on heikkoja kohtia. Haavoja, joiden parantuminen tuntuu vievän ikuisuuden.
Mutta ne eivät enää hallitse.
Tai estä minua olemasta onnellinen. Siinä on ero.
Itse asiassa juuri ne tekevät minusta onnellisen, koska ilman niitä en pystyisi erottamaan tätä kaikkea hyvää. Ei valoa ilman pimeyttä.

Enää en pelkää.

-foxheart

Viisautta.

Menestymisen mitta on siinä kuinka selviydymme pettymyksistä ja ainoa todellinen epäonnistuminen on epäonnistua yrittämisessä.

-foxheart

Utopia.

Joskus haluaisin paeta tätä kaikkea. Muuttaa jonnekin, jossa kukaan ei tiedä minusta mitään. Jonnekin, missä ei ole ennakkoluuloja. Jonnekin, jossa näkemystä sinusta ei perusteta siihen miltä näytät tai mitä sanot. Vaan siihen mitä teet.

-foxheart

Kuin voisin lentää.

Viimeinen lomapäivä.
Kaikki on ollut täydellistä. Liian täydellistä.
En tiedä mitä olen tehnyt saadakseni elämääni näin paljon hyvää.
Olen saanut maailman, joka on täynnä elämää. Rakkautta.Ystävyyttä. Luottamusta.

Ohikulkijoiden hymyjä. Onnen kyyneleitä.

Korjattuja haavoja.
Keveitä poutapilviä, jotka lipuvat taivaankannen halki huolettomasti. Ja saavat minutkin tuntemaan oloni keveäksi. Kuin voisin lentää.
Tämän kaiken sain sen paskan tilalle, josta irtipäästäminen tuntui aluksi ylitsepääsemättömän vaikealta.
Loppujenlopuksi kaikessa olikin vain kyse rohkeudesta. Rohkeudesta päästää irti ja kohdata tyhjyys.
Tuntuu vaikealta astua takaisin menneeseen. Kohdata uudestaan ne ihmiset, joille olen aina ollut vain tyhjä kuori. Pelossa, että muutun jälleen joksinkin mitä en ole.
Tulen ikuisesti kaipaamaan tätä kesää.
Mutta on aika aloittaa jotain uutta.
Puhtaalta pöydältä.
Ehkä tässäkin hetkessä on jotain hyvää.

-foxheart

Asiaa.

-foxheart

Hän kertoi minulle, että kaikki on hyvin.

Kohtasin menetyksenpelkoni.

Astuin rantahiekalle. Saarelle, jota olin aina pelännyt. 

Leiriin, jonka olin luullut syövän ihmiset ympäriltäni.

Ja siinä hetkessä tunsin putoavani. En kohdannut samaa ihmistä, jonka olin jättänyt.

En sillä hetkellä. 

Myöhemmin kyllä löysin hänet. Sammaloituneelta kiveltä, piilosta puiden takaa. Siellä hän vielä oli.

Hän kertoi minulle tulevansa etsimään minut. 

Hän kertoi, että kaikki on hyvin. 

Hän kertoi ettei minun tarvitsisi pelätä tulevaa.

Kaikki on ihan hyvin.

Nyt voin levätä. Sillä tiedän että kaikki rakkaani ovat turvassa.

Pitää vain luottaa.

-foxheart

Tämä on viimeinen laulu.

Purin laukun kädet täristen.
Haistoin vaatteita. Luin kirjeet. Kävin kaiken vielä läpi varmistaakseni etten unohtaisi.
Ja päästin irti.
Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki olisi tapahtunut unessa. Kun herään, jäljellä on vain tyhjä kohta ja outo tunne, että jotain tärkeää ehkä tapahtui. Kaikki muu on sulautunut kaipaukseeni.
Irti päästäminen ei ollut vaikeaa. Vaikeaa on eteenpäin siirtyminen.
En voi koskaan enää teeskennellä. Käyttäytyä, kuin mikään ei olisi muuttunut.
Olen palannut lähtöruutuun, mutta en tule koskaan enää lähtemään samaan suuntaan.
Partikkelit kurottavat toisiaan kohden. Monta pientä yksikköä, jotka vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetit.
Tämä piiri ei ole kokonainen, sillä jotain puuttuu.
Piirissämme on särö.
Ja pelkään että se jää korjaamatta.

Haluan nukahtaa uudestaan.

-foxheart

Where I belong.

Haluan takaisin.
Pysäyttää ajan.
En halua unohtaa. Siihen liittyy aina liikaa menettämistä.
En uskalla purkaa laukkuani, sillä pelkään että muistot lentävät ulos ikkunoistani.
En osaa käyttää enää kenkiä ulkona, koska juoksin koko viimeviikon ilman niitä.
En halua pestä vaatteitani. Ne tuoksuvat liikaa rakkaille ihmisille.
Nukun makuupussissa, koska haluan kuvitella nukkuvani jossain muualla.
Täällä kaikki kaatuu päälle. Rakennukset eivät anna minulle rauhaa.
Ne kurottavat taivaaseen asti.
Haluan takaisin sinne mihin kuulun.

Ajan myötä jokainen tottuu kaltereihinsa.

-foxheart

Symbioosi.

Symbioosi. Ja sen tuhoutuminen.
Kaikki loppuu ajallaan ja niin teki myös tämä.
Arjen kohtaaminen.

Uupumus ja väsymys.

Tyhjyys. 

Lumenvalkeat kyyneleet.
Piiloromahdus.
Ja lopulta vaivalloinen hengenveto.
Elämän tarkoituksettomuuden toteaminen.
Helpotus.
Kaukaa hiljaa kantautuva toivo.
Kaipaus.

Mikään ei toistu koskaan kahta kertaa. Déjà vukin on vain harhaa, ylimääräisiä impulsseja.
Uusia hetkiä syntyy jatkuvasti. Uusien ihanien ihmisten kanssa. Vanhojen ihanien ihmisten kanssa. Tässä maailmassa ja elämässä jota rakastan.
Jostain syystä tämä kaikki ei kuitenkaan kelpaa minulle.
Ei vielä.

-foxheart

Landslide.

-foxheart

Ain't lost, just wondering.

En voi uskoa kuinka nopeasti aika menee.
Tämä elämä. Se mitä meidän kaikkien pitäisi elää.
Oikea elämä, jossa eletään lähellä toinen toista. Elämä yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa.
Ketään ei jätetä. Kaikki ovat tässä, nyt, läsnä.
Yli puolet kesästä on ohi. Yli puolet koettu.
Muutama viikko enää ja palaan vanhaan elämääni. Johonkin, mitä en enää tunnista omakseni.
Mutta mitään en kadu.
Kaikki oli täydellistä.
Kaikki on täydellistä.
On ollut vaikeaa. On selvitty.
On itketty. Ja silitetty arvet taas piiloon.
On naurettu. Ja naurettu lisää.
On nojattu toisiin. Ja pysytty pystyssä.
On ahdistuttu kaikesta tyhjyydestä.
Ja eletty täysillä.
Kun vain pysähtyy tarpeeksi usein nauttimaan kaikesta, ei ole mitään menetettävää. Vaikka en saa mennyttä takaisin, en ole menettänyt mitään.
Kaikki on vielä täällä. Kaikki mitä rakastan on tässä maailmassa.

Uuteen nousuun.

-foxheart

Leiridarra.

Vituttaa.
Onneksi elämä on oikeasti ihan kivaa.
Nyt on vain pahemman sortin leiridarra.

-foxheart

All you need is love!

Kun olen ihmisten kanssa, jotka näkevät minut, olen haavoittuvaisimmillani.
Ihmiset, joihin luotan ovat elämäni tukipylväät. Ja kun he kääntävät katseensa pois, kohtaan pelkoni.
Se on vain painetta. Pelkoa. Elämää.
Muttei silti yhtään helpompaa.
Ihmiset jotka näkevät kuoren läpi tulevat lähelle kun näkevät jotain kaunista. Ja kaikkoontuvat kun tietävät ettei tämä ole aitoa.
Pelkoni on konkreettinen. Ja silti ilmassa. Se kiristää hampaansa ympärilleni.
Pelkään hylätyksi tulemista. Enemmän kuin mitään muuta.
Huutoa tyhjään.
Tietoa, ettei minun rakkauteni tätä maailmaa kohtaan olekaan minkään arvoista. Ettei se merkitse.
Ainakin tiedän, että tämä on aitoa. Olen kerrankin jotain. Sillä elän suoraan ulospäin. Elämäni muuttuu ajatuksista teoiksi. En ole enää jatkuvasti pääni vanki.
Kesä loppuu liian pian. En halua menettää tätä elämää.
Mutta olisiko sitä, jos se olisi ikuista?
Elämä kantaa. Yläkerran tyyppi kantaa.
Hänelle voin aina itkeä.

All you need is love!

-foxheart

Onnellinen.

Rakastan elämää.
Muistoja joita se antaa.
Kokemuksia, joilla se kasvattaa.
Ihmisiä, joita se jättää jälkeensä.

On vaikeaa olla haavoittuvainen muiden edessä.
Mutta olen onnellinen että tein sen.

-foxheart

Epäorpolapsi.

Etäisyys.

Se on tuttu käsitys meille.

Äidille ja minulle. Kahdelle ihmiselle jotka eivät koskaan oppineet tuntemaan käsitettä me.

Sanon häntä äidiksi mielessäni. Mutta sydämessäni on vain tyhjää sillä paikalla, joka hänen olisi pitänyt ottaa. 

Koko ihminen on pelkkää peittelyä. Häpeää. Asioiden piilottelua. 

Päältä niin siloiteltua. Kuorrutettu ihminen. Jossa ei ole mitään tarttumapintaa.

Ja siltikin pinnan alla on niin paljon.

Sotkua. Niin paljon on jäänyt kesken.

En tunne sitä keskinäistä rakkautta, jota kaikissa tarinoissa korostetaan. Raamatussakin. 

Meillä ei ole mitään pyhää. 

Meillä ei ole sitä mitä muilla on. Yhteyttä.

Sillä mitään ei kasvanut.

Meille ei kasvanut mitään.

Minä kuitenkin kasvoin. Kieroutuneena. Ymmärtämättä mitä puuttui.

Ilman suojelevia käsiä ympärilläni. Ilman yhteyttä, jonka varassa lapset elävät ensimmäiset vuotensa. 

Sisäisesti minä kuolin. Enkä vain kerran.

Vain yksi katse voi kertoa, kuinka paljon toista voi rakastaa. En ole koskaan saanut sitä katsetta.

Mutta silti pohdin. 

Oliko kuitenkin rakkaus siellä? Jossain. Piilossa. Niinkuin kaikki muukin.

Äiti ei päästänyt minusta irti. Koskaan.

Hän taisteli minusta. Ja olisi pitänyt itsellään kokonaan.

En pysty ymmärtämään, miksei hän pystynyt antamaan minulle sitä rakkautta jota tarvitsin. Oliko kyseessä itsekkyys? Ihminen joka imee toisen kuiviin antamatta mitään takaisin.

Vai oliko vika minussa. Oliko kaikki sittenkin vain kuvitelmaa?

Haavat ovat ainakin todellisia. Ne kirvelevät.

Asiat ovat olleet huonomminkin. 

Nyt olen luopunut vihasta.

Haluaisin vain ymmärtää. 

Miksi minusta tuli tällainen.

Orpo epäorpolapsi.

 

-foxheart

Crossroads.

Olen pysähdyksissä. Jumissa oman ajatusmaailmani sisällä.
Rautaisessa kuplassa. Eristyksissä.
Haluan pysähtyä vielä pidemmäksi aikaa. Vielä hetkeksi. Nauttimaan käsillä olevista hetkistä. Ettei elämä kiirehtisi ohi. Haluan viivyttää päätöstä liikkua mihinkään suuntaan.
Joka kerta kun liikun, suuntaudun tietyllä tavalla. Joka kerta kun teen päätöksen, suljen ovia. Mahdollisuuksia.
Ja toivon, etten sulkisi vääriä ovia. En halua liikkua. En halua menettää mitään.
Siitä ei tosin ole mitään hyötyä.
Sillä kaikki muut liikkuvat.
Urpoin tilanne ikinä.
Minä seison risteyksessä. Paikallani.
Ja katson kun muut kulkevat ohi.
Valitsevat polun. Tekevät päätöksen. Ja lopulta katoavat näköpiiristäni. Ja tästä pikku elämästäni, joka on niin kiinnittynyt tuohon risteykseen. Yksinäisyyden kotiin.
Välillä joku pysähtyy. Ihmettelee, miksi seison paikoillani. Jää ehkä hetkeksi tuijottamaan kanssani horisonttiin. Ja katoaa sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Joskus joku jää pidemmäksikin aikaa. Ja saa minut toivomaan, että olen vihdoin löytänyt sielunystävän. Jonkun joka ymmärtäisi kuinka jumissa voi elämässään olla.
Jonkun joka jäisi selvittämään tätä pulmaa kanssani.
Jonkun joka voisi vapauttaa minut.
Kukaan ei tule. Vaihtoehdot ovat siis vähissä.
Pitää valita polku.
Ehkäpä voisin arpoa välttyäkseni päätöksen teolta.

-foxheart

Liebster Blog

Kiitä palkinnon antajaa postauksessasi, lisää myös "Liebster Blog" kuva ja jaa palkintoa eteenpäin 5:lle alle 500:n lukijan blogille! Muista ilmoittaa palkinnon saamisesta heidän blogeissaan!




Ensinnäkin kiitos riri, jolta tämän sain. En oikeastaan edes tiedä mistä minua palkitaan, mutta olen kiitollinen.
Tiedän, että koko palkinnon ideana on jakaa sitä eteenpäin, mutta tilanne on nyt se, etten edes seuraa niin montaa blogia että ohjeiden noudattaminen olisi mahdollista. Näin ollen olisi vain noloa jakaa sitä ylipäätänsä kenellekään.
Kiitän kuitenkin sydämeni pohjasta.


-foxheart

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Pelkään ihmisiä. Tai en.
Pysähdyin pohtimaan asiaa ja totesin, että oikeastaan pelkään vain hylätyksi tulemista. Petoksia.
Ei. Minä rakastan ihmisiä. Ja siksi on niin vaikeaa päästää irti muureista. Olla haavoittuva. Koska ymmärrän kuinka paljon muut voivat satuttaa.
Pelkään kipua. Tyhjän päälle putoamista. Vajoamista epätoivoon. Tiedostamista, etten ole kukaan. Etten kelpaa kenellekään.
En ole miellyttäjä. Ei tarvitse olla miellyttäjä pelätäkseen torjutuksi tulemista.
Välillä pelko saa minut itkemään. Itkemään etukäteen jo pahinta mahdollista. Itkemään, koska olen jälleen kerran lähtenyt liian vaikeaan leikkiin. Jota en kestä särkymättä.
Rakastan sitä leikkiä. Onnen kyyneleitä, kun pahin mahdollinen ei ole vielä tapahtunut.
Toivo siitä, etten ole yksin saa minut jatkamaan.
Yleensä se loppuu katkeruuteen. Ja petokseen.
Ja silti teen sen aina uudestaan.

-foxheart

Kaunis, rikkinäinen maailma.

Itkin eilen onnesta enimmäistä kertaa elämässäni.
Kukaan ei nähnyt.
Itkin kiitollisuudesta. Että saan elää juuri tätä elämää. Juuri näiden ihmisten kanssa. Tällä planeetalla. Tässä kaupungissa. Hyvinä ja huonoina aikoina.
En voi uskoa, että saan olla vielä täällä ja kohdata jatkuvasti uutta.
Ihania, rikkinäisiä sieluja. Joka päivä saan oppia lisää tästä maailmasta.
Se on kaunis, rikkinäinen maailma. Täynnä ihmeitä, jotka odottavat löytäjäänsä. Tutkimusmatkailijaa. Minua.
Olen jo saanut niin paljon, että minun pitäisi itkeä onnesta oikeastaan joka sekunti. 24/7.
Haluan muistaa tämän tunteen aina. Kun olen auki maailmalle ja yhtä sen kanssa.
Haluan muistaa tämän tunteen pimeässä. Kun epätoivo yrittää vallata aikaa ja energiaa elämästäni. Silloinkin kun tämä tunne on saavuttamattomissani. Ehkä se antaa voimaa jaksaa taistella.
Vaikka kyllä minä muutenki taistelen.
Aina.
Minä olen vielä täällä.
Muistakaa se!

-foxheart

Jossain toisessa paikassa.

Olen aika pitkälle riippuvainen ihmisistä. Kuin en olisi mitään ilman muita.
Tarvitsen virikkeitä. Keskustelullisia virikkeitä. Kontaktia.
Etten joutuisi elämään yksin. Yksin pääni sisällä.
Jos minusta kirjoitettaisiin elämänkerta sen nimeksi tulisi varmaan Tyttö, joka oli vankina omassa mielessään. Niin kaukana tuntuu ajatusmaailmani olevan tästä todellisuudesta. Kaukana.
Elän aina jossain toisessa paikassa.
Kuvittelen että elän. Ajattelen että elän. Mutta elänkö todella, aidosti, vai onko kaikki vaan viritettyä teatteria? Onko tämä todellista elämää?
Musiikissa elän. Se puhuu minulle. Enemmän kuin kuvat ja sanat.
Se kuiskaa. Kertoo asioita. Todellisia asioita.
Mutta vain harvat ymmärtävät mitä se sanoo.
Mitä minä sanon.
Mitä me sanomme.

-foxheart

Hold on.

Pysähdyin katsomaan elämääni.
Tätä kaupunkia. Näitä ihmisiä.
Ja tajusin kuinka paljon rakastankaan.
Kimalteleva meri.
Lokkien huudot.
Nauru.
Kissan turkki.
Pianon koskettimet.
Musiikki.
Elokuvat.
Kirpeät kyyneleet.
Leirit.
Kesä.
Yöilma.
Ihmissilmien katse.
Kaikki hyvä tulee vaikeiden kokemuksien kautta. Pitää olla kestävä. Luottaa. Ja toivoa.
Maailma kyllä antaa kaiken takaisin, jos olen valmis yrittämään. Pitämään kiinni.
Kyllä minusta vielä ihminen tulee.
Vielä jonain päivänä.

-foxheart

Se vitun möllötys.

Kasvua vain.
Ehkä paras neuvo minkä olen pitkään aikaan saanut. Ei ole huonoja hetkiä. On vain kasvua.
Haluan kasvaa. Ihmisenä. Oppia olemaan ehjä. Ehjempi.
Siihen on vain yksi keino. Mennä rajoille. Epämukavuusalue on paras kasvuympäristö. Haluan pakottaa itseni kohtaamaan sen. Ne. Katsoa vaikeita asioita silmästä silmään.
Ja olla ehkä joskus tulevaisuudessa ylpeä siitä että olen kohdannut ne.
Tällä hetkellä olen edelleen jumissa aikuistumislistani kahdessa ensimmäisessä kohdassa. On jopa helpompi oppia rakastamaan itseään, kuin oppia olemaan ajattelematta mitään. Ensimmäinen askel on aina haastavin. Varsinkin minun listallani.
Möllötys. Se vitun möllötys. Joka on kuitenkin edellytyksenä kaikelle muulle.
Flippaan niin helposti. Omia ajatuksia ei pääse pakoon. Ne ovat jatkuvasti läsnä. Ne hyökyvät päälle ja tunkeutuvat joka paikkaan.
Tukehduttavat.
Vaikka päättäisinkin lopettaa, mieleni ei hiljene. Mikään ei jää siihen, mihin olen sen jättänyt. Vaikka olisin fyysisesti hiljaa, päässäni surisee. Aivoni vievät kaiken aina pidemmälle.
Kunnes sieluni kiljuu armoa. Edes kärsimykseni ei saa tätä ajatusvirtaa loppumaan.
Epäkontrolli. Yksi suurimmista peloistani.
Nyt se kohdataan!

-foxheart

Syntipukki?

Ketään ei voi syyttää. Loppujen lopuksi ongelmat joita kannamme eivät johdu meistä. Emme voi syyttää toisia, sillä heidänkään ongelmansa eivät ole loppujen lopuksi itseaiheutettuja.
Eikä syyttämisestäkään olisi  loppujen lopuksi mitään hyötyä.
Olen vain niin väsynyt kantamaan näitä arpia, jotka muut ovat vahingossa minulle ongelmissaan aiheuttaneet. Kaikki kärsivät. Se on niin väärin.
Kuin joutuisin itse korjaamaan kaiken. Käsittelemään ja hoitamaan jokaikisen arven. Ottamaan selvää sen alkuperästä lääkitäkseni sitä oikein. Saadakseni rauhan. Ja päätyäkseni viimein toteamaan kuinka minun ei olisi tarvinnut olla se haavoittuva osapuoli. Kuinka jossain on joku vielä sairaampi.
Mutta se ei tosin paranna minun arpiani. Ei nyt. Eikä huomenna.
Jos ajattelen asiaa liikaa, alan syyttelemään itseäni. Sitä, joka on ollut kaiken aiheuttajana. Jokaikisen haavan ja ruhjeen. Kaikki tämä tulee minusta. Syytän itseäni itseni satuttamisesta. Sekin sattuu. Aiheuttaa uusia mustelmia ja kolhuja tähän paikattuun elämään.
Syytän itseäni. Tähän on tultu. Koska ei ole ketään muutakaan.

Pitäisikö vain kasvaa tästä kaikesta yli?

-foxheart

Korjattu.

Hän nosti minut syvyydestä. Ja näytti.
Miten rumasta tuli kaunista.
Ja rikkinäisestä ehjää.

-foxheart

My strange addiction.

Tämä postauksen omistan kesän kunniaksi addiktioilleni.
1. Pokemon!
Tämä on monien kavereideni mielestä harvinaisen noloa, vaikka en osaakaan itse sitä hävetä. Se on lapsuusjuttu, joka on jäänyt pyörimään elämääni aivojentyhjennykseksi. Ehkä juuri siksi en koekaan sitä nolona. Olisihan se ihan eri asia, jos ilmottaisin että olen näin 16-vuotiaana juuri löytänyt elämäni suuren rakkauden: pokemonin! Ei näin siis. Kuitenkin lievittääkseni tästä informaatiosta mahdollisesti koitunutta shokkia ilmoitan, että pelaan vain vanhoja GBA pokemonpelejä, sillä vihaan uusia 3D grafiikoita kuollakseni.

2. Lääketieteelliset dokumentit.
Niin kiinnostavaa! Tällä hetkellä tutkinnassa MPD/DID eli siis monipersoonallisuushäiriö. Pääasiallisesti mnua siis kiinnostaa psyykkiset sairaudet mutta paremman puutteessa mikä vain kelpaa. Joskus aikaisemmin yritin aina arvailla, mitkä taudeista sopisivat itseeni mutta luovutin todettuani, että jokaiselta löytyy jonkun taudinkuvan täyttävät oireet jos asiaa halutaan alkaa tutkimaan.

3. Visuaalisen kokemus + ruoka.
Eli siis koukutus syömiseen samanaikaisesti kun katson leffaa/dokkaria/tms. En tiedä miksi nämä kaksi elementtiä sopivat yhteen mielessäni, mutta nautin niistä eniten yhdistettynä. Ehkä ajattelen jotenkin säästäväni aikaa yhdistämällä ne...? Who knows. Ruoan ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla mitään erikoista, vaan se voi olla myös hedelmiä tai muuta terveellistä.

4. Scifi/Fantasialeffat
Tämä on oikeastaan koko perheemme koukutus. En koskaan voisi katsoa fantasia/scifileffaa ilman siskoani/jotakuta perheenjäsentä. Kaikki scifipaskat on pakko nähdä vähintään vuokraamalla ne videovuokraamosta tai katsomalla laittomasti netistä. Mikäs sen mukavampaa kuin yhdessä kritisoiminen! Luonnollisest nautimme kuitenkin hyvin tehdyistä leffoista enemmän kuin huonosti tehdyistä. Niitä on vaan niin vaikea löytää. StarWars, Lord of the Rings, Burtonin Alice in Wonderland jne. lähellä sydäntä!

5. Flyygelit.
Jos huoneessa on flyygeli, en pysty pitämään näppejäni erossa siitä. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti! Harmikseni tätä ei tapahdu kotioloissa pikku sähköpianoni kanssa.

-foxheart

Niin tapahtuu, kuin uskot.

Musiikki on avain kaikkeen.
Aion heittäytyä. Luottaa. Ensimmäisen kerran.
Että kaikki menee loppupeleissä hyvin.
Haluan avata sydämiä. Tuoda ihmisiä takaisin tähän todellisuuteen. Koskettaa. Olla lähellä. Tehdä kaikkea sitä, mihin ympärilläni olleet ihmiset eivät ole pystyneet.
Minusta ei tule rikasta, tai vaikutusvaltaista. Todennäköisesti.
Mutta sillä ei ole väliä, jos pystyn ruokkimaan niitä sieluriepuja, jotka tarvitsevat kauniita asioita noustakseen takaisin elämään.
Millään ei ole väliä. Voimme suorittaa elämän ja kuolla pois. Kiivetä, kiivetä ja kiivetä. Mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä kuolemme kaikki.
Siksi minä lopetan suorittaminen. Ennenkuin olen ehtinyt aloittaakkaan. Ja teen jotain tärkeämpää.
Aion heittäytyä. Olla kuin lintu tai kala.
Sillä eivät ne kiipeä. Ja silti niistäkin pidetään huolta.
Minua on sanottu lapsineroksi. Kielletty olemasta vaatimaton. Mutta todellinen nero on se joka tajuaa pysyä nöyränä. Se, joka tajuaa kasvaa pienemmäksi. Eikä se, joka tuottaa eniten materiaalia tähän rattaimistoon.
Niin tapahtuu kuin uskot. Voin uskoa, etten pysty toteuttamaan tätä unelmaa. Jolloin niin käy. Tai sitten voin uskoa tähän.
Minulla on avain.
Ja aion uskoa, että se on oikea näihin sydämiin.
Tähän maailmaan.

-foxheart

Come on, Ketchup!

Oikeastaan en haluaisi kirjoittaa mitään.
Luulin jo olevani vapaa siitepöly allergiasta, mutta tänä aamuna heräsin maailman ällöttävimpään tunteeseen. Silmiä kutittaa. Korvat ovat lukossa, nenä tukossa ja kurkussa on joku karvas möykky. Päätä särkee. Miksi vapaapäivänä, miksi?
Silti kirjoitan. Koska haluan sanoa jotakin.
Olen kokenut mitä uskomattomimpia kohtaamisia ihmisten kanssa. Erilaisten ihmisten kanssa. Kaikki ovat niin täydellisiä. Kaikki ovat epätäydellisyydessään täydellisiä!
Vaikka tänään käperryn peiton alle sikiöasentoon, päätän rakastaa huomenna. Siitä huolimatta miltä maailma ja sen ihmiset näyttävät.
"Kaksi tomaattia käveli kadulla. Toinen jäi auton alle. Jäljelle jäänyt tomaatti sanoi: Come on Ketchup!"
Muodolla ei ole väliä. Ei rikkinäisyydellä. Ei millään. Come on, lähdetään yhdessä kohti parempaa!
Näin sanoi viisas mies. Ei ollut lauseita. Oli vain kutsu ja tieto siitä, ettei olemuksella ole väliä rakkaudessa.
Ainoa millä on väliä on tahto ja pyyntö olla mukana rakkaudessa.
Ja hyväksyntä.

-foxheart

Solmussa.

Olen jotenkin jumissa elämässäni. Solmussa.

Tuolla se maailma odottaa! Mutta minä istun yksin sisällä. 

Ja vaikka menisin ulos ja näkisin ihmisiä, en kohtaisi heitä. 

Kukaan ei uskalla. Kohdata. 

Ottaa langan päästä kiinni ja katsoa mihin se johtaa. Sillä kun langanpäästä vetää, siihen saattaa syntyä solmuja. 

Solmuja, joita kukaan ei halua purkaa. 

On vanhoja solmuja. Uusia solmuja. Jotkut kireämpiä ja monimutkaisempia kuin toiset.

Selvittäminen vie aikaa, energiaa, keskittymistä ja tahdonvoimaa. 

Mutta kun olet selvittänyt yhden solmun, saatat ehkä keksiä miten avata seuraavankin. 

Mitä enemmän solmuja avaat, sitä paremmaksi siinä kehityt. 

Sitä itsevarmemmaksi ja vahvemmaksi.

Ja aina kun purat solmun, jää siitä käsiin lankaa. Selvää lankaa, josta on hyvä ottaa kiinni.

Niin sinun. Kuin muidenkin.

-foxheart

Suurin synti.

Olenko minä etäällä?
Etäinen?
Vaikeasti lähestyttävä?
Vai ovatko kaikki muut?
En voi tietää, olenko itse ottanut askeleet pois muiden luota vai ovatko he kävelleet kauemmaksi minusta. Tiedän vain, että minun ja muiden ihmisten välillä on pitkä ja syvä kuilu. Iso klöntti läpitunkematonta happea.
Tiedän, etten ole kovin älykäs, nopeatajuinen ja nauran aina väärille jutuille. En ole jengityttö. Mutta onko se muka joku peruste tähän eristykseen? Yritän olla kiinnostunut, kyselen asioita, haluan keskustella, mutta mikään ei toimi.
Kaikki ovat jossain muualla. Kuin toisessa ulottuvuudessa. Kykeneviä vain pieniin erillisiin lauseisiin. Kaikki kuitataan, mutta mitään ei kuunnella. Eletään mennessää tai suunnitellaan tulevaa. Ihmisen suurin synti.
Se, mitä annat palaa sinulle toisten ihmisten kautta. Mitä annat, sitä saat. Jos olet kiinnostunut, muutkin ovat kiinnostuneita sinusta. Mutta tällä hetkellä tuntuu että kaikki mitä annan valuu hukkaan. Tutustuminen on vaikeaa, kun emme pysty olemaan läsnä. Tavoitettavissa. Emme anna muille mitään tarttumapintaa.
Ja niin saa alkunsa yksinäisyys.

-foxheart

Katsoa saa, mutta ei koskea.

En osaa enää ollenkaan ajatella rakentavasti.
En osaa käsitellä tätä kaikkea! Kuka minä olen neuvomaan muita, jos en edes itse kykene noudattamaan elämänfilosofiaani?
Kuka minä olen sanomaan miten elämä toimii? Minä, joka en ole elänyt!
Sanon, mutta en ymmärrä.
Katson, mutta en näe.
Miksi yritän kokea kaiken täysillä, jos sekin päättyy vain toteamukseen elämäni totaalisesta tyhjyydestä?
Kaikki on jossain kaukana lasin takana. Katsoa saa, mutta ei koskea, niinkö?
Tai sitten olen vain itse lasin takana.
Koska en uskalla olla lähellä.
Minä häpeän itseäni. Enkä ole koskaan ennen myöntänyt sitä kenellekään, mutta näin se nyt vain on. Tuntuu vain liian nololta olla sitä mitä on. Ja todeta, ettei ehkä olekaan niin kaunis ja viisas, kuin haluaisi olla.
Ei muiden silmissä, omissa silmissä! Haluan olla kaunis omissa silmissäni! Että voisin edes joskus todeta, että näin on hyvä ja että tämä riittää. Tämä on se, mitä minulla on, se kuka olen. Enkä pysty olemaan yhtään enempää vaikka kuinka haluaisin.
On olemukseni ydin sitten kuinka pieni tahansa, haluan olla tässä läsnä sormenpäitä ja varpaitani myöten! Näyttää sen vähän, mitä minulla on.
Olla pieni, mutta iso. Henkisesti alaston.
Ilman ylimääräistä pakenemista ja itselle nöyristelyä. Ilman tunnetta siitä, kuinka muut ihmiset painavat. Piilossa ihmismassan alla. Kantamassa muita, mutta näyttelemässä ikuista sivuosaa omassa elämässä.
Sillä sitä en halua.

-foxheart

Silmiin katsomisen taito.

Miksi läsnäolon pitää aina olla jossain erillisessä laatikossa?
Haluan olla läsnä tässä ja nyt! En silloin kun ketään ei ole lähettyvillä, yön hiljaisina tunteina tai iltahämärässä.
Nyt. Heti!
En pysty katsomaan ihmisiä silmiin. En ainakaan kauaa.
Pidän silmien katsomisesta, mutta en halua katsoa heitä silmiin. En pysty kohtaamaan heitä täysillä.
En tässä. Vaan jostain kauempaa. Rauhassa, omien muurien takaa.
Ja sitten kun on pakko katsoa ja kohdata, en pysty. En suostu.
Katson ohi. Pois.
Tai vilkuilen ympäristöä, kuin jokin muu vetäisi huomioni pois. Kuin joku muu olisi kiinnostavampaa.
Kieltäydyn luovuttamasta energiaani. Suojaan jälleen liikaa.

Ja kaikkihan tietävät, ettei voi saada mitään, jos ei pysty antamaan mitään.

-foxheart

Lukijoille.

Hämmentää. Se, että joku lukee tätä blogia. Että joku saa tästä jotain irti!
Päätin siis omistaa yhden postauksen vain kiittääkseni teitä, rakkaat lukijat.
Kun aloitin blogin, aloitin sen täysin itsekkäistä tarkoitusperistä. Alunperin sen oli tarkoitus toimia muistutuksena siitä, kuinka pitkän matkan olen pohjalta edennyt. Etteivät asiat ole nin huonosti kun joskus.
Tästä on kuitenkin tullut minulle tärkeä tapa koota ajatuksiani ja jakaa niitä. Toivon, että niistä on apua ja lohtua vaikeisiin tilanteisiin muidenkin elämässä. Katsotaan mihin päädytään.
Hii, ootte tärkeitä!

-foxheart

Plan B.

Kysymys on elämäntavasta. Minun elämäntavastani.
Defensit, defensit, defensit.
Suojaan itseäni liikaa. Kaikelta. Ja myös siltä, mitä vastaan ei tarvitsisi suojautua. Kiven sisällä. Vieläkin.
Ja ajattelen, ajattelen, ajattelen liikaa. En pysty lopettamaan ja ajatukset ajavat minua nurkkaan.
Raksutusongelma. Se se on. Myöskin.
Olen välitilassa. Noussut suosta. Viimen pinnalla.
Jumala nosti, ystävät vetivät.
Nyt hengitän ja makaan suon reunalla ja mietin, miten elämä onnistuu kun ei pysty luottamaan. En ole masentunut. Joskus olen ihan onnellinenkin.
Mutta kommunikointi ihmisten kanssa on vaikeaa. Selvittäminen on vaikeaa. Ja elämään oppiminen.
En halua enää miettiä näitä asioita ja ongelmia 50-vuotiaana. Silloin elän. Ja siksi ongelmat pitää selvittää nyt. Pois alta.
Siksi tein toiminta suunnitelman.

1. Möllötys.
Opettelen tyhjentämään aivoni ja pystyn tietoisesti olla ajattelematta mitään. Silloin elän hetkessä ja pystyn nauttimaan tästä kaikesta mitääntekemättömyydestä. Haluan lopettaa elämän suorittamisen.
Pitää nauttia niistä näkymistä, mitä tällä vuorella on, eikä kiivetä heti seuraavalle. Sen takaa löytyy nimittäin seuraava entistä korkeampi vuori, enkä koskaan pääse huipulle. Loppujen lopuksi kaikki menee ohi, enkä ole ehtinyt elää. Vain kiivetä.
2. Itserakkaus.
Opettelen hyväksymään itseni ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Alan arvostaa ja kunnioittaa itseäni, enkä enää määrittele itseäni sen mukaan, mitä muut tekevät ja sanovat. Kun olen sinut itseni kanssa, ei minun enää tarvitse piiloutua maailmalta.
Voin kohdata sen omana itsenäni. Ja ylpeänä siitä, mitä olen.
3. Aitous.
Päätän olla aito. Minun ei tarvitse muuttua toiseksi tilanteen mukaan. En häpeä tunteitani, sillä haluan tuntea elämän.
Näytän tunteeni avoimesti. Kohtaan ihmiset aidosti. Annan elämän kulkea lävitseni, enkä enää suojaa itseäni muilta. Tai itseltäni. Tunnen, elän ja näytän sen kaikille. Annan sydämeni maailmalle!
4. Anteeksianto.
Päästän irti vihasta ja kaunasta. Käännän vihamiehille toisenkin posken. En vastaa vihaan vihalla. Rakastan niitäkin, jotka haluavat satuttaa minua. Menen luotisateeseen ilman kilpeä, ilman minkäänlaista suojausta.
Otan riskin, että sattuu. Ja jos sattuu, itken. Ja nousen.
Otan vastuun tunteistani ja teoistani. Kaikesta.
Pyydän anteeksi ja annan anteeksi.
5. Luottamus.
Opettelen luottamaan. Luottamaan, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Ja uskomaan, että he puhuvat totta ja toimivat oikein. Hyväksyn vastoinkäymiset ilman että alan vajota.
Ymmärrän muita. En syytä heitä. Hyväksyn muut.
Luotan itseeni.
Luotan, että selviän.
6. Elämä.
Elän täysillä kokonaista elämää.
Otan mitä se antaa. Ja annan, mitä se vaatii.
Nauran, kun naurattaa. Itken kun itkettää. Raivoan, kun raivostuttaa.
Ja rakastan paljon. Niin paljon...
Ja luotan, että kaikki menee oikein.

Yhteiskuntavihaaja.

Vihaan tätä yhteiskuntaa.
Kaikki omilla pikku koneillansa nenä kiinni ruudussa vailla oikeaa ihmiskontaktia. Ei soiteta ja kysytä mitä kuuluu.
Sovitaan vaan, että tavataan. Tekstarilla. Siirretään tapaamista. Kahdesti.
Ja sitten ei nähdäkään. Ei ole aikaa nähdä, koska kaikki aika meni ylimääräiseen sähläämiseen.
Näin käy, kun luulemme, että meillä on tekniikan myötä kaikki aika maailmassa.
Ei ole.
Kaikki kuolevat.
Tällaiset hetket saavat minut ymmärtämään vanhempiani, kun he sanovat, että ennen kaikki oli paremmin. Ilman puhelinta. Pystyit vain kadota. Mutta kun lupasit jotain, se oli lupaus, ei sanahelinää.
Katoamme nytkin. Katoamme vain verkostoituneena. Sen pystyy huomata. Jos haluaa. Mutta fakta on se, ettei kukaan halua. Ketään ei kiinnostaan paskaakaan.
Ja niin me vajoamme.
Ja vajoamme yksin.
Sillä ketään ei kiinnosta.
Kukaan ei tunne meitä. Vain facebook-profiilimme.
Toisin, kuin ennen.

-foxheart