Rakkaus... En tiedä vieläkään kunnolla mitä se tarkoittaa. Osaan tuntea tuskaa, ikävää ja surua ihmisten puolesta, mutta en usko senkään olevan rakkautta. Tiedän, että äiti yrittää korvata minulle sen kun ei pienenä rakastanut minua tai osoittanut sitä oikealla tavalla. Mutta nyt on liian myöhäistä. Olen immuuni äidin rakkaudelle. Olen tunteeton tuota ihmistä kohtaa, joka on pilannut elämäni ja muuttanut minut tällaiseksi. Äidn kosketus oksettaa minua. En siedä häntä. Hän jätti minut vaille.
Silti etsin sitä mitä jäin vaille. Välitystä, ymmärrystä, kättä silittämään hiuksiani ja pyykimään kyyneleeni. Se on kaikki illuusiota, harhaa. Menetettyä. Kukapa haluaisi huolehtia rikkinäisestä ihmisestä, kantaa häntä?
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti