Maailma nauraa.

Silmät. Niissä asuva tunne. Tunne, jonka tunnun pakottavan muuttamaan niihin. Tunne joka kasvaa ja vie pienen paikkani ihmisten mielissä ja sydämissä. Olen vain liikaa. Tai liian vähän... En osaa sanoa kumpaa. 

Monet ihmiset uskovat pystyvänsä auttamaan, mutteivät tiedä mihin ryhtyvät. Minä olen hämykeiju. Tartun auttavaan käteen ja alan vetää. Alas, alas, alas suohon. Seurakseni. Torjumaan yksinäisyyttäni. En tiedä näkyykö sama tunne omissa silmissäni, mutta huomaan ihmisestä, milloin raja tulee vastaan. Olen kuin tauti. Epidemia, joka tarttuu. Tunteen nähdessäni tulen surulliseksi. Ei tämäkään. Tämäkään ihminen ei pysty auttamaan. Tämäkään ihminen ei kestä. Tämänkin ihmisen minä rikon, jos jatkan näin. Miksi kaikki on näin vaikeaa?

Olenko tuomittu viettämään koko loppuelämäni yksin? Näkemään kuinka ihmisen riistäytyvät irti nähdessään, millainen oikeasti olen. Enkö voi koskaan paljastaa maailmalle, mitä päässäni liikkuu ilman että minulle nauretaan, väitetään että liioittelen, kerjään sääliä tai huomiota, syytetään, haukutaan, pilkataan, liiskataan maahan kuin mato. Ei ihme että haluaisin olla joku muu. Joku ongelmaton. Joku onnellinen. Joku, jolla olisi asiat paremmin. 

Maailma nauraa heikoille. Heikoista tulee entistä heikompia tullessaan naurun kohteeksi. Maailma nauraa lisää.

                                                                                             © Marco Guerra

-foxheart