Tämä yhteiskunta... Onko sen pakko rangaista niitä, jotka ovat jo valmiiksi pohjalla? Pilkkaavat katseet ja sanat, jotka imen itseeni kuin kuiva sieni. Älä ota itseesi, älä ota itseesi, ei se sinulle kuulu. Ei... Ei kuulu. Mutta miten voin sulkea korvani kaikelta tältä. Estää sanoja virtaamasta mieleeni?
Jopa ystävällisesti annettu palaute satuttaa. Huomauttaa siitä, että olen vääränlainen. Väärä. Epäsikiö. Enkä voi syyttää sanojaa, vika on minun.
Minulla ei ole perhettä, minulla ei ole perhettä! Olen syntynyt sanoista. Kasvanut sanoista. Kieroutunut niiden tähden. Kipeistä sanoista. Sanoista, joita ennen ja joiden jälkeen on hiljaisuus. Sanat, joita en pysty muistamaan. Sanat, jotka hukkuivat mereen.
Äiti! Vihaan sinua! Oliko sinun pakko satuttaa? Etkö nähnyt? Vai etkö katsonut? Siemenet, jotka kylvit mieleeni kasvoivat puuksi ja tukahduttivat elämäni. En ikinä pysty antamaan anteeksi. En halua. Tiedän että olet epätäydellinen ja hyväksyn sen. Mutta miten voisin hyväksyä sen, ettet viitsinyt edes yrittää!
Minusta tuli orpo. Henkisesti. Äiti, joka ei välittänyt. Isä, joka korvattiin Riivaajalla. Valheet! Selitykset! Ei niillä ole enää merkitystä! Peili on särkynyt ja pian en enää tunnistanut tyttöä, joka minua sieltä tuijotti.
Se en ollut minä. Minusta oli kasvanut joku muu. Joku, jonka olemuksesta sain päättää itse. Minä loin itseni.
Hahmo koki puolestani kaikenlaista ja vain hyvin harvat asiat läpäisivät suojamuurin. Halusin kokea itse. Mutta en saanut naamiota enää kasvoiltani.
- foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti