Epäorpolapsi.

Etäisyys.

Se on tuttu käsitys meille.

Äidille ja minulle. Kahdelle ihmiselle jotka eivät koskaan oppineet tuntemaan käsitettä me.

Sanon häntä äidiksi mielessäni. Mutta sydämessäni on vain tyhjää sillä paikalla, joka hänen olisi pitänyt ottaa. 

Koko ihminen on pelkkää peittelyä. Häpeää. Asioiden piilottelua. 

Päältä niin siloiteltua. Kuorrutettu ihminen. Jossa ei ole mitään tarttumapintaa.

Ja siltikin pinnan alla on niin paljon.

Sotkua. Niin paljon on jäänyt kesken.

En tunne sitä keskinäistä rakkautta, jota kaikissa tarinoissa korostetaan. Raamatussakin. 

Meillä ei ole mitään pyhää. 

Meillä ei ole sitä mitä muilla on. Yhteyttä.

Sillä mitään ei kasvanut.

Meille ei kasvanut mitään.

Minä kuitenkin kasvoin. Kieroutuneena. Ymmärtämättä mitä puuttui.

Ilman suojelevia käsiä ympärilläni. Ilman yhteyttä, jonka varassa lapset elävät ensimmäiset vuotensa. 

Sisäisesti minä kuolin. Enkä vain kerran.

Vain yksi katse voi kertoa, kuinka paljon toista voi rakastaa. En ole koskaan saanut sitä katsetta.

Mutta silti pohdin. 

Oliko kuitenkin rakkaus siellä? Jossain. Piilossa. Niinkuin kaikki muukin.

Äiti ei päästänyt minusta irti. Koskaan.

Hän taisteli minusta. Ja olisi pitänyt itsellään kokonaan.

En pysty ymmärtämään, miksei hän pystynyt antamaan minulle sitä rakkautta jota tarvitsin. Oliko kyseessä itsekkyys? Ihminen joka imee toisen kuiviin antamatta mitään takaisin.

Vai oliko vika minussa. Oliko kaikki sittenkin vain kuvitelmaa?

Haavat ovat ainakin todellisia. Ne kirvelevät.

Asiat ovat olleet huonomminkin. 

Nyt olen luopunut vihasta.

Haluaisin vain ymmärtää. 

Miksi minusta tuli tällainen.

Orpo epäorpolapsi.

 

-foxheart