Pahinta ja vaikuttavinta on spontaanius.
Ja aivan erityisesti spontaani kosketus.
Kädet hiuksissani, niitä silittävät sormet. Olkapäälleni pysähtynyt lämmin kämmen. Valoisa katse, jossa on ripaus ylpeyttä. Hymyt, joita ei ole tarkoitetty kenellekään muulle.
Sisälläni elävä viisivuotias kehrää jokaisesta hipaisusta, sipaisusta ja silityksestä.
Kun äitini yrittää samaa, hän aiheuttaa minussa pakorefleksin. Tarpeen oksentaa kaikki sisälmykset pihalle. Ja tarpeen eristäytyä.
En halua häntä. En näin lähelle.
En ymmärrä miten tällainen on mahdollista. Miten tämä on totuus. Että spontaani henkilö x pystyy antamaan minulle enemmän kuin nainen josta olen syntynyt.
Ehkä minulla ei ole syytä ihmetellä, miksi luulin olevani vaihdokas.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti