Lost feelings.

Voin kertoa itsestäni sen verran, että olen musiikkimaultani hyvin nirso. Vain harvat artistit ja bändit kelpaavat minulle. Ensimmäinen genre mitä kuuntelin oli heavy metal. Ei ihan tyyppillistä 11-vuotiaalle. Jossain vaiheessa rakastuin elokuvamusiikkiin ja heavy metal jäi.
Mikään ei meinannut riittää. Tarvitsin tunnetta. Absoluuttista musiikkia. Ei sanoja. Vain loputtomasti jatkuvaa tunnelmointia. Uhkaavaa rummutusta ja ulinaa. Hollywood-viuluja(<3). Surullista oboeta. Melankolista flyygeliä. Ne olivat ainoita ystäviäni omassa pikku maailmassani. Tunne. Kipu jossain muodossa jo silloin. Tieto sisään lukituista kyynelistä.

Kaipaan inhimillisyyttä. Olen kyllästynyt elämän kovuuteen. Tähän turtuneeseen sieluun. 

Joskus tekisi vain mieli halata jotakuta että olisi itsellä parempi olla. En kuitenkaan toista virheitä, mitä minun kohdallani on tehty. En halua halata ihmistä kuin pehmolelua. Vain saadakseni.

Toisaalta taas olisi joskus ihan kivaa halata jotakuta toista ihan vain siksi, että sillä toisella olisi hyvä olla. 

Emotionaalisesti estyneenä ihmisenä olen kykenemätön kumpaankin. Tunnen, mutta en näytä kaikkea. En uskalla huutaa apua. Pyytää jotakuta olemaan kääntämättä selkäänsä. 

Pysymään. 

Olemaan läsnä, siinä vieressä. 

Silittämässä säröt näkymättömiin.

Yksi parhaista instrumental biiseistä ikinä.

-foxheart