Paluu ihmisyyteen. Tunne-elämään. Ehkä. Ja hetken luulin, ettei tämä olekaan hassumpaa. Kun katsoin auringonnousua ratikan ikkunasta ja sen laskua kun palasin kotiin. Toisiinsa nojaavia rakastavaisia. Tämä taitaakin olla elämää. "Normaalia". Mutta se ei tee siitä yhtään helpompaa kestää.
Haluan vieläkin kuolemani. Olen edelleen jotenkin eristyksistä. Katson vierestä, kun muut elävät tietäen etten voi koskettaa heidän elämiään omallani. En kuulu kenellekään.
Osa ihmisistä suojelee itseään, eikä päästä lähelle. Jos päästää, satutan heitä. Että menisivät pois. Sillä minä en kestä kontaktia. Sitä katsetta kun pitäisi sanoa jotain fiksua. Huonoja vitsejä.
En kestä pettymyksen kirpeää makua, kun jään tyhjän päälle huutamaan ihmisen perään. Riski ei kannata, kun tietää jo etukäteen pettyvänsä. Kukaan ei tunnu riittävän. Kukaan ei tunnu viihtyvän seurassani. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Miksi pitäisikään?
En tiedä edelleenkään kuka olen, mikä on totta ja mikä illuusiota. Mutta olen alistunut ja totellut omassa mittapuussani kiltisti huoltajiani. Nähdäkseni, ettei mikään muutu. Silti odotan vielä. Kärsin. Ei. Olen kärsivällinen.
Ja ehkä joskus vielä kasvan. Tajuan, että nämä ongelmat eivät ansaitse tällaista vaivaa ja vellomista. Sitä toivon.
Pahin kaikista on kuitenkin yksinäisyys. Ei välttämättä yksin, mutta yksinäinen. Kun haroo pimeässä ihmisten perään, jotka joskus tunsi. Eikä löydä sitä klikkiä, joka ennen oli. Se ettei vaan pysty kestämään omaa seuraansa. Ei edes kaikua vastaamassa. Se syö.
-foxheart
luit mun ajatukset.musta tuntuu että mä voisin viihtyä sun seurassa, koska mulla on joka päivä ihan noi samat asiat päässä.mulle ei tarvitse laukoa huonoja vitsejä tai olla jotenkin kiinnostava :) voitaisiin vaikka vain irvistellä toisillemme
VastaaPoistavoimia <3
Irvistely kuulostaa hyvältä :)
VastaaPoista