Vihaan riitelyä siskoni kanssa.
Typerät pienet asiat tiivistyvät aina ongelmaan joustamattomuudesta. Uuden vieraksumisesta. Tiedän, että se on luonnollisa. Mutta vihaan sitä silti.
En ymmärrä miten kaikki eivät pysty tiedostamaan omia ongelmiaan.
Eikä sanominen hyödytä mitään. Kaikki lauseet joissa yritän epätoivoisesti kehottaa muuttamaan ongelmakohtia kaikuvat kuuroille korville. Jokaikinen kirpeä sana, jonka sanon jotta siskoni voisi joskus tulevaisuudessa olla onnellinen.
Olla onnellinen rakkaudessa. Ennakkoluuloton suhteessa maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Olla onnellinen vapaudessa jakaa mielipiteensä ja vaihtaa näkökulmia muiden kanssa. Pystyä elämään ilman estoja.
On vaikeaa katsoa kun toista sattuu. On vaikeaa olla vieressä ja tiedostaa, että toinen on menossa väärään suuntaan. Ei tuhatta ja sataa niin että hän pystyisi itse huomaamaan olevansa väärällä tiellä. Mutta lipuen. Ajelehtien hitaasti ja varmasti kohti lopullista tyhjyyttä.
Syrjäytymistä.
On turhauttavaa tiedostaa etten voi tehdä asialle mitään. Paitsi näyttää peiliä ja yrittää saada toista tajuamaan. Sekin satuttaa. Vähän. Mutta ei siinä määrin kuin elämä ilman elämää.
Välillä on toki hyvä ettei tee mitään. Kukaan ei voi, eikä kenenkään pidäkään hallita toisen elämää. En voi tehdä valintoja siskoni puolesta. En voi nostaa häntä elämään elämäänsä täysillä. Kokonaisena.
Voin tarjota käden ja sanoa että nouse. Mutta loppujen lopuksi jokaisen on tehtävä päätös itse. Ja noustava omin jaloin.
Miksi huudat apua, jos et ole valmis nousemaan?
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti