On ihmisiä. Ja on tilanteita.
Kohtaamisia.
On niitä, joiten kanssa käyttyäydyn täysin luonnollisesti, oikein. Kunnioittavasti. Empaattisesti. Rakastavasti.
On niitä, jotka näkevät läpi. Heille en aina pysty olemaan täysillä sitä kaikkea mitä todella olen.
Sillä he voivat paljastaa minut maailmalle.
Kaikki heikkouteni.
Olen heikko kun kohtaan. En aina. Tietyissä hetkissä, kun jokin käytösmalli tuo mukanaan muiston. Assosiaation kuilun pohjalta.
Ja reaktion, joka satuttaa.
Tällaisessa tilanteessa olen täysin lapsen tasolla. Epäempaattinen, armoton, ymmärtämätön.
Valmis suojelemaan ja puollustamaan itseäni.
Lukossa. Kykenemätön kommunikoimaan kunnolla.
En vain aina pysty ymmärtämään miten kuuluisi toimia. Kun minulle sanotaan ettei jotain voi tehdä, en tajua sillä en ole vieläkään täysin oppinut että kaikki mihin pystyn, ei ole oikein.
Kaikkea ei voi sanoa. Vaikka se olisi totta.
Kaikkea ei voi tehdä. Vaikka haluaisi.
Olen siis sosiaalinen tumpelo.
Jotain jäi välistä. Jotain jäi oppimatta niinä vuosina kun keskityin vain omaan vihaani. Ja itseni puollustamiseen.
En luottanut auktoriteettiin. En luottanut valtaan, jos se ei ollut omaani.
Halusin paeta, mutta minun oli jäätävä taistelemaan, sillä vaihtoehtoja ei ollut.
Ja silloin jotain sulkeutui.
Koska en osannut antaa anteeksi.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti