Lapsi laatikossa.

On ihanaa tuntea olevansa normaali, vai miten se menikään?
Todellisuudessa elämä on kaukana normaalista jos sydämessä asuu pieni lapsi. Lapsi joka on jostain syystä päässyt vapaaksi laatikostaan, eikä osaa lopettaa riehumista. Sellaisen lapsen kanssa on vaikea sopia yhteisistä pelisäännöistä.
Mahtaa näyttää skitsofreeniseltä kun aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen taantuu yhtäkkiä lapsen tasolle.
Herpaantuu kaikesta tekemästään.
Pysähtyy.
Katsoo hämmentyneenä suoraan silmiin.
Nauttii huomiosta unohtaen kaiken muun.
Unohtaa suojata itseään.
Peittää tunteensa sanoilla ja ilmeillä.
Unohtaa kiinnittää huomiota vallitsevaan tilanteeseen.
On haavoittuva ja täysin aseeton.
Kaikki tämä aiheuttaa niin paljon pelkoa. Hetkittäin kasvoistani voi lukea koko sieluni. Pelottaa, etteivät ihmiset ymmärrä. Pelottaa valta, jonka reaktion vastaanottaja saa. Valta tuhota hetkessä koko ihmissielu.
Tunnen myös tietynlaista syyllisyyttä. Väärä reaktio väärään aikaan. Reaktio, jonka vastaan ottaa joku muu kuin se, jolle sen pitäisi kuulua.
Nämä ovat tunteita, jotka minun olisi pitänyt näyttää äidilleni. Kauan sitten. Olisi pitänyt olla avoin sen sijaan, että tukahdutin kaiken.
Mutta kun mietin tarkemmin en ehkä sittenkään menisi syyttämään tästä ketään. En itseänikään. Ei. Kukaan ei tukahduttanut mitään. Jotain vain tukahtui.
Joka tapauksessa olen pahoillani äitini puolesta, joka ei koskaan saanut vastaanottaa näitä terveitä reaktioita lapseltaan. Lopulta se pakotti hänet luopumaan minusta henkisellä tasolla.
Sanoutumaan irti.
Salaisuus kaikkeen on yksinkertaisuudessaan kosketus. Se vitun kosketus.
Enää en edes jaksa taistella näitä tunteita vastaan. Antaa pikku O:n saada omansa jos tarve huomioon on kerran niin suuri. Loppujen lopuksi tämä asenne on kuitenkin minulle ainoa mahdollinen, sillä olen itse tilanteessa täysin toimintakyvytön.
On vain niin vaikea ymmärtää miksi vallan valtikka on vaihtanut omistajaa juuri nyt.
Tähän on kaksi vaihtoehtoa.
Joko olen tulossa hulluksi ja entistä sairaammaksi.
Vaihtoehdoista parempi ja uskottavampi on se, että olen vihdoin päässyt ongelmieni ytimeen. Nyt kun kaikki muut sotkut on selvitetty ja pystyn hyväksymään itseni paremmin, minulla ei ole enää tarvetta sortaa sisäistä lastani. Yhtä hyvin voin siis päästää sen vapaaksi ja antaa sen kokea osansa tästä maailmasta. Kukaan ei kasva tynnyrissä.
Ehkä siis huolimatta kaikesta hämmennyksestä tämä on merkki paremmasta. Toivosta, että en tule ikuisesti olemaan se hylätty epäorpolapsi.
Ja vaikkei olisikaan, ei se maailmaani kaada.
Kyllä minä tuon kakaran kanssa opin elämään.