Psykoterapiaa.

Olin eilen psykoterapeutin arvioinnissa, enkä voi sanoin kuvata kuinka nurkkaan ajettu fiilis siitä jäi.
Aivan kuin elämäni olisi ennalta määrätty, enkä voisi itse siihen vaikuttaa. Kaikki sairauden näkökulmasta: "Sulla on ollut masennusjakso ja sulle tulee lisää masennusjaksoja, tää on vaan välivaihe."
Välivaihe!
Kuin minulla ei olisi ikinä mahdollisuuksia normaaliin elämään.
Omasta näkökulmastani olen juuri selvinnyt tähän asti vaikeimmasta elämän vaiheesta, joka kuului pitkään ongelmanselvittelyprosessiin.
Uskon muutokseen ja kasvuun. Siihen että vaikeista asioista voi selvitä käsittelemällä niitä jälkeenpäin ja kasvamalla yli. Ja suhtautumalla oikein.
Kyseinen henkilö oli eri mieltä kanssani: "Kun ihminen kokee tarpeeksi kärsimystä, se kuolee. Ja jos ihminen masentuu tarpeeks, se kyynistyy."
Kukakohan tässä se kyyninen osapuoli oli?
En pidä itseäni naiivina. Tai sen naiivimpana kuin minun pitäisi olla tässä elämänvaiheessa.
Uskon että elämä kantaa ja koen että sillä on paljon annettavaa. Minulla on rakkaita ihmisiä, rakkaita paikkoja, asioita joista nautin.
Palikat ovat suht hyvin kasassa ja jokaisen muutoksen kautta vielä paremmin. Asiat ovat hyvin. Tiedostan olevani ailahtelevainen ja taipuvainen masennukseen ja dramaattisiin tunteisiin. Ja otan siitä myös vastuun. Mutta se että olen, ei tarkoita että kyynistyn.
Eletään päivä kerrallaan. Miksi murehtia etukäteen sellaista mikä ei ole varmaa?
Onneksi tämä terapeutti sanoi myös uskovansa, ettei ole hyviä ja huonoja päätöksiä, vain ainoita mahdollisia. Olin samaa mieltä.
Kaikki osat kuuluvat elämään. Jotain on koettu, jotain vaikeaakin, mutta tulevasta ei vielä tiedä.
Minä elän ja olen onnellinen.
Tässä ja nyt.
Sillä loppujen lopuksi se, joka tämän elämän elää olen minä.

-foxheart