Luulen tietäväni heti ensi vaikutelma perusteella, keihin voi luottaa ja ketkä pettävät aina loppupeleissä.
Urpoa, eikö vaan?
Aina kun tapaan uuden ihmisen, haluaisin katsoa suoraan totuuteen. Siihen mitä joku oikeasti sisimmässään on. Jotta pystyisin sanomaan: "Minä näen sinut".
Se ei mene niin. Ihmiset tarvitsevat aikaa.
Odotukseni ovat siis yksinkertaisesti liikaa.
Pitäisi tajuta, etteivät kaikki voi olla rehellisiä. Eivät muille, eivätkä minulle. Tai edes itselleen.
Ihailen ihmisiä, jotka ovat sinut itsensä kanssa, sillä he ovat todellisia. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla oletusarvo. Itseensä tutustuminen on pitkä prosessi.
Miksi siitä on sitten tullut sellainen?
Enkö arvosta enää muita?
Minulle ongelmana ihmisten kohtaamisessa on vallitseva hiljaisuus. Passiiviset ihmiset, joille elämä on pelkkä kulutustavara. Ne, jotka eivät edes halua etsiä itseään. Eivätkä edes tajua huutaa.
Harvat pystyvät aidosti sanomaan: "Katso. Olen tässä".
Ja niitä ihmisiä minä etsin, sillä se on arvokasta.
Mutta ehkä tässä onkin kyse vain siitä, että haluaisin jonkun muunkin kieltäytyvän päästämästä irti.
Että joku pitäisi minustakin kiinni.
Edes vähän aikaa.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti