Melkein kuin uusi.

En ymmärrä.
En tajua. Miksi.
Miksi haluan elämääni juuri ne ihmiset, joita en voi ikinä saada.
Haluan tämän maailman kaikista monimutkaisimmat, vaikeimmat, säröilevimmät, hämmentävimmät ihmiset. Kaikki, jotka ovat niin kaukana mutta silti lähellä.
En omistettavaksi. Vain korjattavaksi.
Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kaikki ansaitsevat ihmisiä silittämään haavat piiloon.
Siitä puhe, mistä puute, vai miten se meni.
Niin. Onkohan tässä kyse nyt sittenkin vain siitä että haluan antaa niitä asioita, joita en itse pysty saamaan.
Sitä voi itse kukin mietisellä.
Haluaisin olla tasavertainen kaikkia kohtaan.
Mutta en pysty. Maailmassa on vain niin äärettömän monta tyhmää, tietämättömyydessään onnellista ihmistä. Joita salaa kadehdin. Mutta jotka eivät kiinnosta. Miten he voisivatkaan, ihmiset jotka eivät ole vielä eläneet hetkeäkään. Niin puhtaan kokonaiset, onnelliset.
Eivät korjatut, niinkuin minä.
Paluuta menneeseen rikkumattomuuteen ei enää ole. En pysty edes kuvittelemaan sitä, unelmoimaan siitä. En halua sitä itselleni, vaikka kadehdin tietämättömyyden autuasta pilveä.
Tieto on valtaa ja tieto on tuskaa. Kokemus on vahvuutta, huono kokemus lasinsiruja sielussa.
Tässä ollaan. Näillä eväillä mennään vaikka ne ovatkin levinneet kuin Jokisella. On selvitty. Ja selvitään tulevaisuudessakin.
Korjattu on melkein kuin uusi.
Ja tämäkin päivä on kiittämisen arvoinen.

-foxheart