Pienessä purkissa, rusetti kaulassa.

Jokaisella tunnevammaisella ihmisellä on kaksi minää. Aikuinen-minä. Ja lapsi-minä.
Kun ihminen kokee lapsuudessaan psyykettä vahingoittavia asioita, osa hänen tunnekehityksestään pysähtyy ja lapsi-minä syntyy. Tällöin henkilön muu psyyke jatkaa kehitystään normaalisti, mutta tietty osa jää lapsen tasolle.
Lapsi-minän ikä ja kehitystaso rinnastuu aina ajankohtaan, milloin k.o. hankaluudet on kohdattu. Mitä nuorempana tämän osan kehitys on pysähtynyt, sitä nuoremmaksi myös lapsi-minä jää. Kun muu psyyke jatkaa kehitystään, on kontrasti lapsi-minään suuri. Emme koe sitä enää osaksi itseämme. Tämä taas vaikeuttaa tunnevammojen läpikäymistä, sillä vain samaistuminen mahdollistaa oman nuoremman minän ymmärtämisen ja siihen uudelleen linkittymisen.
Edellä mainitun seikan vuoksi hankalinta on niillä joiden psyyke on vaurioittunut kovin nuorena, jonka seurauksena lapsi-minäkin on nuori. Samaistumista hankaloittaa tässä tapauksessa myös vaikeus löytää tapahtuneesta objektiivista tietoa, kun oma muisti ei riitä.
Minun lapsi-minäni, pikku O on viisivuotias. Hän asuu pienessä laatikossa ja pääsee ulos vain kun kukaan ei näe. Kun hän huutaa, yritän vaimentaa hänet. Sillä en halua että hänen huutonsa kaiku näkyy kasvoillani.
Mutta kun hän itkee, otan hänet yön pimeydessä laatikosta ja lupaan että jonain päivänä ei tarvitse enää itkeä.

-foxheart