"Sä soitat ihan sekavasti."
"Toi matala ääniala näyttäis sopivan sulle paremmin."
"Et sä kuulosta yhtään Whitney Houstonilta."
Viisivuotiaalle pikku O:lle nämä olivat murskaavia kommentteja. Samoin kuin seitsemäntoista vuotiaalle, joka unelmoi musiikkista.
Sopraanolle, jonka ääntä on ohjattu periaatteella "joo ja sitten". Ei "joo, mutta älä tee enää noin". Sopraanolle, joka on laulanut musiikkikoulun korkeimman nuotin ja jota kaikki ovat kannustaneet uralle. Kaikki muut, paitsi ne joiden kannustusta olisi eniten tarvittu.
Miksi en riitä?
En ymmärrä miten kaverini ja muiden lapset ovat aina kannustamisen arvoisia. Lahjakkaita ja täynnä talenttia. Miksen minä?
Miksi en saa unelmoida?
Miksen minä ole vanhempieni silmissä musiikin arvoinen?
Kritiikkiä pitää osata ottaa vastaan. Otankin. Ja erityisesti ammattilaisilta, jotka tietävät mistä puhuvat. Siitä ei ole kyse. Kyllä minä haluan kehittyä. Enkä pelkää katsoa peiliin.
Joskus kaipaisin kuitenkin kannustusta vain siksi että olen heidän lapsensa. Tukea siihen mitä rakastan, vaikka menestyksestä ei ole vielä takeita. Ymmärrystä että minäkin pystyn nauttimaan musiikista.
Tänään opin jotain tärkeää. Musiikki ja vanhemmat eivät sovi yhteen.
Siitä tulee aina itku. Sillä en kestä tökkimistä niiltä, joilla on valta satuttaa.
Siksi minun täytyy suojella itseäni.
Ette kuule enää minun ääntäni. Ette ainoatakaan nuottia, ennenkuin seison lavalla ja voin olla varma että tiedän mitä teen.
Matka tulee olemaan vaikea ilman tukeanne, mutta teen sen silti.
Jotta voin osoittaa olevani musiikin arvoinen.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti