Tässä sitä taas mennään.
Olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi menetyksenpelko, yksinäisyyden haluaminen, pärjään-yksin- asenne jne. perustuvat kaikki yhteen ja samaan.
Hylätyksi tulemisen pelkoon. Jos se olisi vain hylätyksi tulemisen tunne, voisin itkeä hetken ja jatkaa elämää. Todeta että pohjalta on vain yksi tie.
Pahin on kuitenkin pelko. Se ettei riitä kaikille, kun ei pysty antamaan itsestään jatkuvasti muille. Vie huomaamattaan muiden energioita, kun joku kiintiö on vajaa. Pelko että suustani tulevat jutut kyllästyttävät ja kasvot muuttuvat yhdentekeviksi.
Taas. Tai siltä se ainakin tuntuu. Ikäänkuin en olisi koskaan mitään muuta ollutkaan. Vain se ihansama-ihminen.
Mihin katosi ihmisten välinen yhteys? Vai olenko se vain minä joka olen jäänyt siitä paitsi? Vai olenko sittenkin vain luullut jääneni siitä paitsi?
Minäkin olen vain orgaaninen. En kiveä.
Hajoava kuitu, joka haluaisi kiinnittyä johonkin, jos ei pelkäisi.
Minäkin olen vain ihminen. Joka tarvitsee kosketusta ja rakkautta.
Niinkuin kaikki elävät olennot.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti