Syyllisyys. Helpotus. Anteeksianto.

Oikeastaan tunsin syyllisyyttä siitä että työnsin äidin pois.
Monia vuosia.
Hylkäsin hänet jo niin nuorella iällä, että tulin samalla hyljänneeksi itseni ja omat tarpeeni. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, vaikkeivät aina myönnäkään sitä.
Oli pakko ponnistella, että pystyi olemaan kova ja kylmä sitä kohtaan joka oli kaikista lähimpänä. Piti ponnistella jotta sitä pystyisi satuttamaan satuttamatta itseään.
Olin ylpeä kun onnistuin.Kun olin vihdoin näennäisesti hänestä riippumaton. Railo oli luotu ja äidinrakkaus murskattu. Tunsin itseni voittajaksi.
Olin jopa niin julma että aloin käyttää hyväkseni hänen tunteitaan saavutaakseni asioita joita halusin. Tiesin että hän tekisi mitä vain saavuttaakseen rakkauteni. Se oli helppoa. Eihän minulla ollut omaatuntoa.
Pikkuhiljaa äitini oppi elämään tunteettoman lapsen kanssa mutta kun kuvioihin tuli uusi vanhempi, jolle annettiin nimi varaisä, asiat mutkistuivat. Hän asettui tukemaan äitiäni ja vastustamaan minua. Rankaisemaan minua julmuudestani sanahirviöillä. Se ei auttanut, sillä joka kerta kun minulle kostettiin, kostin kaiken äidille. Mikä kierre!
Kasvoin kovemmaksi. Opin puollustamaan itseäni ja rakentamaan muurit jotta voisin viedä julmuuteni äärimmilleen. Sillä sen kostaminen vaati. Mitään ei saanut näyttää. Itkeä ei saanut.
"Jos olisit mun lapsi, antaisin sulle selkään", olivat sanat jotka syöpyivät muistiini.
Isäpuoleni siis pahensi tilannetta.
Mutta ei ollut syynä siihen. Sillä hän teki kaiken vääryden rakkaudesta äitiini.
En vielä ymmärrä miksi työnsin äidin alunperin pois. Mutta minä olin syyllinen koko soppaan.
Näitä itkettiin viime viikonloppuna kun tunnustin paperille ensimmäistä kertaa oman julmuuteni.
Ja kun näin paperin palavan, padot murtuivat.
Syyllisyys.
Helpotus.
Anteeksianto.
Vuosien painolasti nostettiin harteiltani ja vaivuin täydelliseen rauhaan.
Nyt olen valmis yrittämään uudestaan. Jos voisin rakentaa sillan tuon railon yli.

-foxheart