Syöpäni.

Jalat. Ne ovat läskit ja tulessa. En tiedä mikä jalkojani vaivaa. Niitä vaan särkee. Kuin joku työntäisi pieniä tikkuja sinne jonnekkin syvälle. Koko matka nivusista varpaidenpäihin asti. Välillä kipu luovuttaa, mutta palaa entistä kauheampana. Enhän minä enää kasva!?

Kamalaa sanoa, mutta viiltelystä on tullut osa elämän rytmiäni. Se on rutiini. Ja hyvä niin. Silloin tunnen vähemmän syyllisyyttä, vaikka olenkin enemmän syyllinen. Harvat tietävät, vaikka jotkut kylläkin. Tieto satuttaa niin paljon. Ja silti haluaisin kertoa. Kuuluttaa maailmalle kuinka pahalta minusta tuntuu. Huutaa ja kirkua, jotta joku tulisi hakemaan minut pois täältä. Vihaan tätä! Vihaan kaikkea. En jaksa mitään. Olen liian heikko kaikkeen. Liian heikko elämään. Kumpa keuhkoni eivät koskaan olisi saaneet ilmaa. Kumpa sanani olisivat jääneet sanomatta.
Syöpä-potilaalla on vain yksi toive: parantua syövästä. Minulle perhe on syöpä!

-foxheart