1000 ja 500. Metrit vilistivät jalkojeni alla musiikin tahdissa. Olin kymmenen kärjessä neljäntenä. Mutta sitten tapahtui jotain. En saanut enää happea. Näkökenttä sumeni. Keuhkoni vinkuivat yrittäessään pitää minut tajuissani ja elossa. Jalat kramppasivat. Hidastin kävelyyn. Ainoat havaintoni olotilastani olivat tuskaansa kiljuvat keuhkoni ja veren makuinen suu.
En ole astmaatikko, enhän? Eikä näin ole ikinä aikaisemmin käynyt, eihän? Pelästyin kohtausta todella ja ehdin jo toivoa kuolemaa.
En saanut limaa keuhkoistani millään ja vinguin vielä monta kymmentä minuuttia juoksemisen lopetettuani. Sitten istuin yskimässä niitä limoja ulos. Ei enää ikinä uudestaan!
-foxheart
p.s. Blogi on muuten nimetty yllä olevan kappaleen mukaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti