Lasin takana.

Ei jaksa kiinnostaa. Miten koulu voikaan olla niin ahdistava paikka? Piinalliset minuutit. Paine ja panostus. Turhautuminen. Esitys. Mädäntyneet opettajat mielissään kirjainhirviöitä ja silmissänsä katkeruutta. Kateutta nuoruudesta. Ja kauneudesta. Piikittely. Auktoriteetti. Mutta ettekö näe? En minä tottele teitä. En minä jää tänne homehtumaan, vaan te! Peilaan piikit silmillenne jos vielä hyökkäätte. Minun kulissini kestävät teidät. Ettekä tiedäkään kuinka kaukana olen. 

Kuinka kaukana mielessäni. Ette te tunne minua, ettekä ikinä opi tietämään mikä minusta on tullut. Minä näen vielä auringonnousun. Ja valon. Jos vain pääsen pois täältä. Pois tästä maailmasta. Ettekö näe? En minä kuulu tänne.

Elämä. Se on minusta kaukana. 

Auringossa. Rakkaudessa. Lasten leikissä ja kevään ensimmäisissä voikukissa. Naurussa joka heläjää ilmassa, kuin tuhannet pienet kultakellot. Kirjaimissa, jotka hengittävät satukirjan sivuilla. Mielessä, joka ei kuole. Yhteydessä joka ei ikinä katkea. Käsissä, jotka eivät ikinä päästä irti. 

Näen sen. Kuin lasin takana se minua muistuttaa kaikesta menetetystä. Jotain niin kaunista. Ja niin kaukana. Miksi en osaa päästää irti? Ei minulla ole mitään jäljellä. 

Olen sirpaleina suossa. Ruukku, jota ei saa enää koottua. Pullo, jonka viesti on kadonnut ajan virrassa. En näe eteeni. Vesi on tukehduttanut minut. Enkä pääse pois. Tuhannet kädet kuristavat kurkkuani. Lopeta. Lopeta. Lopeta!!!!

Pidä kiinni... Jaksa vielä vähän aikaa. Jaksa niin minäkin jaksa. Älä päästä minua menemään. Haluan oppia. Kyllä minä haluan vielä oppia rakastamaan tätä maailmaa. Auta... Auta minua hengittämään.

-foxheart