Ja sittenkin pelkoa onnesta. Pelkoa, että kaikki muuttuu sittenkin vähän liian hyväksi. Ja sitä kauttaa uuteen masentuneisuuden kierteeseen. En edes tiedä halanko olla enää onnellinen. Tämä on jo osa minua. En halua luopua siitä. Onni tuntuu niin kaukaiselta asialta. Unelmalta, jota ihmiselämän ei edes kuulu tavoittaa. Se on haave. Mutta haaveet eivät toteudu tässä maailmassa.
Haluan repäistä itseni irti tästä maailmasta. Mutta kuulin tarinan. Tarinan ihmiseltä, jonka läheinen kuoli lääkkeiden yliannostukseen. Ja tajusin, että kuoleman merkitys on suurempi, kuin mitä olen ajatellut. Minäkin haluan lääkkeitä. Että voin kivuttomasti kurottaa tyhjyyteen ja unohdukseen. Mutta todellako? Olenko tarpeeksi turmeltunut rikkomaan tärkeimpäni, jotta pääsisin itse pois?
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti