No Jesus, no peace.

Olen aina ollut varma siitä, että eniten elämässäni pelkään sen ohimenevyyttä. Se ei ole totta. Tai ehkä on. Pelkään ohimenevyyttä elämässä, mutta elämisessä pelkään pahuutta.
Sitä, että joku tuijottaa.
Ystävälläni on ongelma. Henkimaailma puskee läpi ja joku stalkkaa. Psykoginen termi olisi varmasti hallusinaatio. Mutta onko se oikea tapa kutsua kutsumatonta vierasta, joka ei näyttäydy kenellekään muulle? Vierasta joka syö kaiken energian. Vierasta joka ei suostu lähtemään. Ei. Se ei todellakaan ole oikea nimitys.
Katsoessani ystäväni kärsimystä aineellisen ja aineettoman rajamailla pelko nosti päätään.
Minun pelkoni. Pelko liian syvälle vajoamisesta. Päättymättömästä hyvän ja pahan leikistä. Pelistä, joka ei koskaan lopu. Kontrollin menettämisestä.
Minä pelkään.
Ja aika helvetisti.
Se lamaannuttaa kaiken paitsi sydämen, joka jää läpättämään pelästyneenä kuin pikkulintu. Olen valmiina juoksemaan. Pekeneminen ei auta. Hetkessä minusta tulee nurkkaanajettu ihminen. En ole valmis jakamaan tätä. Ja se saa minut haluamaan jotakin, jota en ole pitkään aikaan halunnut.
Vapautusta.
Yksi ihminen suojeli minua kaikelta tältä.
Pelolta.
Vihalta.
Pahuudelta.
Ja kuolemalta.

Kiitos, Jeesus.

-foxheart