Lisäksi sain tietää että joudun ehkä "alistumaan" äitini lapseksi ja hyväksymään sen että hän saa määrätä elämästäni. Se tuottaa paljon ahdistusta ja tuntuu epäreilulta. Mitä enemmän häntä lähestyn, sitä ahdistuneempi olen. En voi näyttää, kuka olen. Jos kukaan.
Mutta niin kauan kuin hän elättää minut, minun pitäisi kuulemma osoittaa jonkin sortin kunnioitusta. Tämä toisi ehkä rauhan asuntoomme. Se, etten vastustaisi. Se etten yrittäisi nousta äidin ja Riivaajan yläpuolelle. Alistuminen. Hyväksyminen. Mutta miten?
On totta että olen kova. Kuin kivi. Tunteeton. Ja sitä tunteettomampi, mitä enemmän äitini yrittää pakottaa tunteitani esiin. Reaktioita.
Olen julma.
Sanon suoraan: "Minä en rakasta sinua.". En halua rakastaa. Ei tunnu omatunnossa. Se jättää minut täysin kylmäksi. Ei tunnu missään. Tiedostan, että loukkaan, mutta tuntuu hyvältä kostaa ja maksaa välillä takaisin. Silmä silmästä.
Tämä on se mitä tapahtuu nyt. Sitä mikä pitää haavat auki. En tiedä vielä, misin suuntaan ajatukseni lähtevät. Joko mikään ei muutu ja asiat mutkistuvat tai joudun alistumaan äitini lapseksi ja toteamaan, että olen väärässä. Että vika oli minussa.
Mutta vanhat haavani ovat suurempi ongelma.
Katkeruus. Se, etten luota. Viiltely. Se etten osaa rakastaa. Halu kuolla.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti