En pysty erottamaan muistoja kuvitelmista.
En totuutta valheesta.
En oikeaa väärästä.
En tiedä miten minusta tuli minä.
Ovatko nämä geenit muka minun?
Kuka on minä?
Miksi pieni lapsi näyttelee roolia sen sijaan, että uskaltaisi olla oma itsensä.
Opin, että kun hymyillään, ollaan kukkia tapetissa.
Kun itketään, ollaan ihmisiä.
Lapset aistivat läpi. Vaikka aikuiset esittävät. Miksi kipu ei olisi ollut todellista? Ei niin pieni pysty valehtelemaan itselleen.
Vai pystyykö?
Kipu on elämän tarkoitus.
Eikö rikkinäinen ihminen ole kiinnostavampi, kuin ehjä?
Haavasta tulee laulu.
Mutta joskus haluan muutakin kuin haavoja.
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti