Olen hämmentynyt miettimisestä. Ajattelu on kuluttanut päähäni reiän. Entäjosseonkinäinentäjosseonkinäinentäjosseonkinäin..... Ääääää! Miten voisi hyväksyä olleensa itse väärässä? Varsinkaan kun ei voi luottaa olleensa väärässä. Tai oikeassa. Ei voi luottaa mihinkään. En halua alistua, en, en, en!!!!
Mutta entä totaalinen kylmyys. Olisiko se parempi vaihtoehto? Totteleminen, mutta vetäytyminen tapetiksi. Vastustamisen lopettaminen. Taistelemisen lopettaminen. Luovuttaminen?
Mutta minä lupasin. Että niin kauan, kuin hengitän taistelen joka solullani äitiäni ja Riivaaja vastaan. Ikuisesti. Taistelu tuo toisaalta lisää kaunaa. Lisää painoa. Lisää kostonhalua. Lisää pahaa. Vähemmän minua. Enemmän roolia.
Se tieto, että äiti rakastaa minua, ei poista tuskaa siitä, etten ole koskaan kokenut niin. Etten ole tuntenut sitä. Olen aina kokenut toisin. Olevani yksin. Miten tunteet voisivat olla vääriä, valheellisia?
Olenko minäkin vain valhetta?
Olematon?
Hengittämätön?
Tunnen etäisesti jotain. Jotain joka liikuttaa jotain tunteettomuuden sisällä.
Kipu.
Nyt sattuu.
Mutta mitä minulle jää jos kipu otetaan pois?
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti