Katsoa saa, mutta ei koskea.

En osaa enää ollenkaan ajatella rakentavasti.
En osaa käsitellä tätä kaikkea! Kuka minä olen neuvomaan muita, jos en edes itse kykene noudattamaan elämänfilosofiaani?
Kuka minä olen sanomaan miten elämä toimii? Minä, joka en ole elänyt!
Sanon, mutta en ymmärrä.
Katson, mutta en näe.
Miksi yritän kokea kaiken täysillä, jos sekin päättyy vain toteamukseen elämäni totaalisesta tyhjyydestä?
Kaikki on jossain kaukana lasin takana. Katsoa saa, mutta ei koskea, niinkö?
Tai sitten olen vain itse lasin takana.
Koska en uskalla olla lähellä.
Minä häpeän itseäni. Enkä ole koskaan ennen myöntänyt sitä kenellekään, mutta näin se nyt vain on. Tuntuu vain liian nololta olla sitä mitä on. Ja todeta, ettei ehkä olekaan niin kaunis ja viisas, kuin haluaisi olla.
Ei muiden silmissä, omissa silmissä! Haluan olla kaunis omissa silmissäni! Että voisin edes joskus todeta, että näin on hyvä ja että tämä riittää. Tämä on se, mitä minulla on, se kuka olen. Enkä pysty olemaan yhtään enempää vaikka kuinka haluaisin.
On olemukseni ydin sitten kuinka pieni tahansa, haluan olla tässä läsnä sormenpäitä ja varpaitani myöten! Näyttää sen vähän, mitä minulla on.
Olla pieni, mutta iso. Henkisesti alaston.
Ilman ylimääräistä pakenemista ja itselle nöyristelyä. Ilman tunnetta siitä, kuinka muut ihmiset painavat. Piilossa ihmismassan alla. Kantamassa muita, mutta näyttelemässä ikuista sivuosaa omassa elämässä.
Sillä sitä en halua.

-foxheart