Otsikko kertoo. Olin eilen teatterissa. Dostojevskin kuuluisa teos siirrettynä Helsingin Kallioon oli raskasta katseltavaa. En ole lukenut romaania, mutta teatterinäytös oli hyvin loppuun asti mietitty kokonaisuus, joka jäi pyörimään päässä... Jäin miettimään erityisesti joidenkin näyttelijöiden aidon tuntuisia suorituksia. Kuinka paljon pystyy näytellä tuntematta roolihahmojen tunteita itse? Kivuliaat kohtaukset tuntuivat lähes piikkinä rinnassani. Ne iskivät syvälle, kaikkien kuorieni alle siihen kirkuvaan olentoon, joka minusta on vuosien aikana tullut.
Rooleja. Todentuntuisia, mutta silti rooleja. Vai tunsivatko näyttelijät jotakin itsekin...? Melkein häpeän sortumistani ajattelemaan, että roolin takana voisi olla aitojakin tunteita. Silmät. Niistä näkee tunteen. Silmiä ei voi piilottaa. Ja juuri noissa tietyissä näyttelijöissä näin tunteen. Samaistumisen hahmoon. Vaatii paljon, että ottaa hahmon tunteet omikseen. Niistä luopuminen onkin sitten toinen juttu. Sen tiedän.
©Elena Kalis
-foxheart
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti