Ystävistä.

Näin taas viimeyönä painajaisia... Ystävät, perheeni, tärkeimpäni. Kaikki olivat kadonneet.  Maailma oli muuttunut ja olin jäänyt yksin. En voinut luovuttaa... Etsin, etsin ja etsin kuluttaen jalkani rakoille ja palelluttaen sormeni. Minulla ei ollut enää paikkaa mihin mennä, oli vain kuolemaa.

Myönnän. Olen ihmisriippuvainen. Syöjä. Ja pelkään jääväni yksin. Sitäkin enemmän pelkään aiheuttavani tärkeimmilleni surua, kipua, tuskaa. Pelkään satuttavani heitä.
Koska he ovat ainoa asia mitä minulla on jäljellä. He ovat verho minun ja kuolemani välissä. Jos ystäväni jättävät minut, verho on kadonnut ja mikään ei enää pitele kättäni. En kestä enää... Minuun sattuu liikaa. Haluaisin uskoa, että kaikki muuttuu paremmaksi, mutta kokemus kertoo toista tarinaa. Kaikki on ohi. Mutta siltikään en voi tehdä sitä mitä haluaisin. Lakata olemasta. Haluaisin kuolla. Kuolla mutta en tappaa itseäni, mutten myöskään vierittää syytä jonkun muun niskoille. Kun kuolen, syyn pitää olla ihan omani... Satuttamatta rakkaitani...
Mutta se ei ole mahdollista,jos he välittävät minusta, jos he ovat valmiita kestämään minua. Sitä haluaisin, mutta samalla pelkään pahinta. Hylkäystä. Että jään yksin ja maailma on lopuksi vain musta aukko joka nielaisee minut tuskallisesti, piinaavasti, hitaasti.
Kuolemani aiheuttaisi ystäville kipua... Enkä halua satuttaa heitä. Siksi en voi aiheuttaa kuolemaani.

Haluaisin elää, onnellisena. Olla joku muu. Tämä tunne... Ennenpitkää se tappaa minut tavalla tai toisella. Mutta ennen sitä haluan kertoa ystävilleni, rakkailleni, ainoalle perheelleni, kuinka paljon heistä oikeasti välitän. Kuolemaan asti.

Elämässäni on vain tyhjyyttä.

-foxheart