Remppasimme huonettamme. Ihan kuin se auttaisi jotain. Mutta onhan näin parempi. Oma pikku kolo jossa fiilistellä maailmaa... Remppaaminen piti ajatukset poissa kaikesta muusta.
Nimittäin siitä että äiti on vakuuttanut ainoat ihmiset joiden luulin auttavan minua ,että hän on syytön ja että olen vain mielenvikainen hullu. Kaikki on kuulemma omaa keksintöäni. Kaikki tämä. Miten se voisi olla? Ihmisistä tulee sellaisia, miksi olosuhteet heidät pakottavat. Minut on pakotettu rooleihin. Ja pelkään jääväni niihin ikiajoiksi. Toivoin,että äiti joutuisi tilille teoistaan. Siitä että hän jätti sydämmeeni reiän.
Kaikki on tuhottu, räjäytetty. Ja tomut kaikkien ongelmien olemassa olosta lakaistu maton alle. Näin on sitten vai hyvä?
Kaikki jauhavat kokoajan minulle siitä mikä on oikea tapa ratkaista ongelmia. Olla kotona ja viettää perheen kanssa aikaa... Mutta se ei toimi. Se vain piilottaa ongelmat väliaikaisesti. Mitään ei ole tehty. Mutta nyt kakki on olevinaan hyvin. Hyvin.... Sanakin on tuntematon.
Milloin minulla oli kaikki hyvin? Milloin alkoi olla ei hyvin? Olenko koskaan ollut onnellinen? Kysymykset alkavat pyöriä päässä. Ja silti kaikki sanovat että minulla on asiat loistavasti. Miksi en sitten itse näe sitä?
Jos seuraus on tällainen olo, niin mikä on sitten syy? Syy... Syy on unohtunut mielestäni. Vain loukkaannus ja tuska ovat jääneet muistoksi siitä että joskus on ollut syy. Syyllä ei ole kuitenkaan enää merkitystä. Nyt on menty liian pitkälle...
Miten ihmiset luulevat että nyt jatketaan elämää normaalisti ja kaikki on taas hyvin, vaikka kävelin ulos kotoa enne joulua ja sanoin asiat niinkuin ne ovat. Etten koskaan anna anteeksi. Miksi? Miksi on näin?
Olen kadottanut itseni. Olen tyhjässä maailmassa oman suuren vihani kanssa.
-foxheart
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti