Roikkumista.

Sisälläni kytee viha. Viha häntä kohtaan, jota minun pitäisi rakastaa. Miten ihminen voikaan vihata näin paljon. Äiti kaatui portaissa, halkaisi huulensa ja ottaa tilanteesta kaiken irti voihkimalla äänekkäästi ja kysellen minulta pitäisikö lähteä sairaalaan ja laittaisinko hänelle laastarin. Hän tietää ja minä tiedän, ettei vamma ole kovinkaan vaarallinen.  

Helvetin säälinkerjääjä. Nyt kun on joku syy yrittää syyllistää minua, ihan kuin minä olisin hänet portaisiin kampannut. Oksettavaa. Inhoan. En sääli. Minua yököttää. Minunko pitäisi olla äiti ja huolehtia lähes viisikymppisestä ihmisestä, jolla on 30 vuotta enemmän elämän kokemusta kuin minulla! Onko tämä oikeutettua! Onko oikeutettua, että minussa roikutaan. Äiti työntää pääni pinnan alle saadakseen itse happea!

Muserrun kaiken alle! En vain jaksa tätä! Aina tätä. Ja tein sen mitä minun ei enää ikinä pitänyt tehdä. Käytin viimeisen oljen korren, ennen kuolemaa ja viilsin. Ja se auttoi... hetkeksi. Ja nyt en aio tehdä sitä enää, jos suinkin mahdollista. Se oli typerää.

-foxheart