Haluan kuun taivaalta.

Aika-ajoin, kun ei tunnu niin pahalta, voin nähdä jotain. Hopeaista välkettä, kiiltoa kaukana tunnelin päässä. Siellä se odottaa. Olen kykenemätön koskemaan sitä tai edes pääsemään sen luo, mutta se on niin kaunista että vain sen näkeminen saa minut hetkeksi hengähtämään... Ja uskomaan, että jonain päivänä kaikki tämä on ohi. Että olen vapaa tekemään niinkuin haluan. Että joskus en ole enää yksin, näkymättömissä, pimeyden peittämänä. Se on toivo. Se on sen kuopan suu, jonne putosin. Kaunis kuin kuu, niin kaukana, mutta valaisee ja luo tunnelmaa. Kun pilvet eivät ole edessä.

Silloin en ajattele mitään. Ajatteleminen sattuu, koska aivoni kertovat minulle, ettei ulospääsyä ole. En voi saada kuuta taivaalta. Voin vain ihailla sitä mikä on menetetty. Tekisi mieli ottaa hopeinen rihma käteeni ja kelata elämä takaisin luokseni. Että näkisin sen taas, mikä on pilvien verhoama.

Minusta tehtiin lastensuojeluilmoitus, muutin hetkeksi pois turvataloon, uhkasin karata, sanoin suoraan ja paljastin verisen nahkani, mutta mikään ei toiminut. Miten nyt enää pääsisin ulos? 

Toivo. Se saa minut kestämään. Vahvistumaan. Uskomaan. Ennenkuin putoan. 

Se on hyvä syy jatkaa, antaa uusi mahdollisuus. Mahdollisuus elämälle, vaikka se maksaisikin verta ja haavoja. 

Tieto siitä etten pystyisi, vaikka haluaisinkin kuolla. En pystyisi tietoisesti tuottamaan tuskaa rakkailleni. Sekin on hyvä syy jatkaa matkaa. Vielä vähän aikaa. 

Silmäni ovat sidotut, mutta tunnen edessäni kasvot. En näe niitä, mutta niissä on jotain tuttua. Oletko se sinä, jumalani, elämäni? Tulitko pelastamaan minut? Vai ilkkumaan epäonnitumistani? En voi tunnistaa. En voi tietää. Silmäni ovat sidotut.

-foxheart